Luonnon monimuotoisuuden eli biodiversiteetin köyhtyminen maailmanlaajuisesti tunnistetaan yhä useammin vähintään yhtä vakavaksi ympäristöuhaksi kuin ilmastonmuutos. Nämä kaksi kietoutuvat myös toisiinsa, mutta luonteeltaan kyse on kahdesta eri tyyppisestä ilmiöstä, sillä toisin kuin ilmakehän, elonkehän monimuotoisuus ei jakaudu maapallolle tasaisesti vaan esimerkiksi trooppiset sademetsät muodostavat ”hot spot”:in jossa elää joidenkin arvioiden mukaan jopa 70–90 % kaikista maapallon eliölajeista.
”Ekosysteemipalveluilla” tarkoitetaan ympäristötaloustieteessä yritystä tuoda mittaamattoman arvokkaan luonnon arvo kvantitatiivisesti (rahassa) mitattavaksi, yhteismitalliseksi ihmisen muiden toimien kanssa, jolloin poliittisten päätösten hyötyjä ja haiottoja pystytään suoraan vertailemaan. Käytännössä esimerkiksi arvioidaan euromääräisesti, mitä maksaisi vaikkapa ihmisen tarvitseman puhtaan veden, ilman tai auringon valon tuottaminen teollisesti (mikäli se olisi teoriassa mahdollista). Luonnollisesti tässä helposti päädytään tähtitieteellisiin rahasummiin, jolloin monet politiikkapäätökset näyttäytyvätkin kovin eri valossa kuin perinteisen taloustieteen kontekstissa, jossa maapallon kantokyky on laskelmissa jätetty huomiotta eli oletettu luonnon antimet äärettömän riittoisiksi ja ekosysteemipalvelut ilmaisiksi.
Laajempaan tietoisuuteen ja käyttöön ekosysteemipalvelujen käsitteen toi YK:n Vuosituhannen ekosysteemiarviointi (Millennium Ecosystem Assessment 2001–2005). Palveluihin luokitellaan kuuluviksi aineellisen hyödyn lisäksi mm. ihmisen luonnosta saamat kulttuuriset- ja virkityspalvelut. Ilmeisestä käyttökelpoisuudestaan huolimatta ekosysteemipalvelujen perusajatus on ympäristöfilosofisessa mielessä ristiriidassa luonnon jakamattoman itseisarvon kanssa, ja voidaan nähdä osana vallitsevaa diskurssia jossa ”kaikki” pyritään kääntämään juuri talouden kielelle.
Ville Kivekäs
TYKyn yhdenvertaisuus- ja ympäristövastaava