Varakommodori Saimaalla

Elokuinen sunnuntai aamu oli kuulas ja siinä oli aistittavissa jo tuulahdus syksyä. Vaikka kesä vääjäämättä kulki kohti loppuaan oli edessä vielä odotettu purjehdusretki Saimaan vesistössä. Odotukset olivat korkeat jo senkin puolesta, että allekirjoittaneen järvipurjehduskokemukset olivat olemattomat ja merellä ei oltu käyty Porkkalan niemeä idempänä. Ennakko-odotukset Itä-Suomea ja järvipurjehdusta kohtaan olivat jo valmiiksi viritetty korkealle matkan alkaessa Helsingistä junalla kohti Lappeenrantaa ja Joutsenoa. Olin pestautunut osaksi siirtomiehistöä hulppeaan 36-jalkaiseen veneeseen. Se oli tarkoitus purjehtia Saimaalta takaisin sivistyksen pariin.

Junan saavuttua Joutsenoon matka jatkui taksilla kohti Joutsenon veneseuran majaa, jossa aluksen kapteeni odotellessaan oli tilannut valmiiksi kylmän huurteiset oluet.  Levähdystuokion jälkeen aika kului suomalaista kansallismaisemaa ihastellessa ja muikkutroolaria odottaessa. Paikalliset lähteet kertoivat, että troolarin uumenista sai ostettua järvisuomen herkullisimpia muikkuja, joten järven selkä sai odottaa vielä hetken. Troolarin lopulta saapuessa, ostimme saalista muutaman kilon muikkuja, jotka kapteeni ystävällisesti oli tarjoutunut valmistamaan iltapalaksi. Tämä seikka oli omiaan lisäämään siirtomiehistön intoa trimmata purjeita, jotta yöpymissatamaan päästäisiin mahdollisimman nopeasti. Lopulta oli lähdön aika ja veneemme irrottautui laiturista.

Ensimmäistä kertaa Saimaalla ja vieläpä purjeveneellä. Purjeet nostettiin ja suunnaksi otettiin Satamosaari, joka on eteläisen Saimaan suosituin retkisaari. Se on klassinen esimerkki luonnon muovaamasta suojasatamasta, joka tarjoaa suojaa kaikilta myrskyiltä. Saaren sisällä olevaan laguuniin johtaa suhteellisen leveä väylä pohjoisesta, mutta tästäkin huolimatta saari muodostaa aallonsuojan voimakkailta pohjoistuulilta saaren kaartuessa kohti itää. Matkaa Joutsenon veneseuran majalta kertyi vain muuta maili, joten ilta oli vielä nuori ja se jatkui saunoen ja herkullisia muikkuja syöden.

Tuuli oli yltynyt yön aikana ja puuskissa tuuli ylsi jo 15 metrisekuntiin. Päätimme valita pidemmän reitin Lappeenrantaan ja näin vältimme luovimisen. Puheet lyhyestä ja terävästä aallokosta järvellä pitivät paikkaansa. Tästäkin huolimatta matka sujui melko leppoisasti ja Lappeenranta alkoi siintää jo horisontissa. Aluksen kapteeni tiesi kertoa, että Lappeenrantaan saavuttaessa piti muistaa väistää vedessä kelluvia tukkeja. Suomen metsäteollisuus siis aiheutti muutakin haittaa purjehtijoille kuin rahanhajun, jonka tosin tunsin nuoruudestani Raumalla asuneena.

Lappeenranta oli itsessään pettymys. Rannan suositut ravintolalaivat olivat  jo sulkeneet ovensa kesältä eikä maanantainen yö Lappeenrannassa tarjonnut sen suurempia elämyksiä vaikka saimmekin varmalta taholta vinkin, että hotelli Lappeessa olisi aikanaan maanantai ollut se ”paras” jolloin viikonloppuna seuraa vaille jääneet eteläkarjalaisneidot olivat epätoivoisimmillaan.

Tiistaipäivä alkoi krapulassa kurssivalintoja netissä täyttäen. Kesä oli tosissaan vaihtumassa syksyyn. Voinnin kohentuessa ja auringon lämmittäessä tehtiin viimeiset valmistelut kanavaa varten; aluksen paperit kuntoon, tankit täyteen vettä ja polttoainetta sekä kaupassa käynti. Viimeksi mainittu tuotti erityisesti ongelmia, sillä Alkoa ei tahtonut millään löytyä Lappeenrannan keskustasta. Lopulta kuitenkin etsivä löytää ja viimeinenkin miehistön jäsen saapui. Matka kohti suolaista vettä saattoi alkaa.

Rannasta irrottauduttaessa sää oli pilvinen ja paikoitellen satoi vettä. Itse kanava oli vaikuttava kokemus sulkuineen. Jylhää kokemusta korosti erityisesti se, että matkan varrella vastaantulijoita oli vain muutamaa rahtilaiva ja yksi purjevene. Muita veneitä ei kanavalla kuulemma ollut. Matka sujui joutuisasti ja automatisoidun sulut toimivat nopeasti. Nuijamaalle saavuimme kello seitsemän aikoihin ja samalla rantaan kaartoi jo Tullin pakettiauto, josta nousi rajavartija ja tullivirkailija, jotka nopeasti vilkaisivat veneen ja paperit läpi. Huomautettavaa ei löytynyt, vaikka purjehdusöljyä olikin tullut nautittu jonkin verran kanavalla. Ilmeisesti tullivirkailija ei epäillyt meidän salakuljettavan mitään Venäjän puolelle, vaikka veneen nestevarastot olivat normaalia mittavammat. Olihan pilssiin kertynyt kauden aikana jos jonkin moista pulloa tuliaisina gasteilta. Matka saattoi jatkua kohti Venäjän rajaa, joka leikkaa pienen erämaajärven halki.

Venäjän puolella saavuttaessa oli luvassa passintarkastus, joka sujui melkein yhtä nopeasti kuin Nuijamaalla. Poissa ovat ne ajat kun neuvostoliittolaiset rajavartijat pitelivät sormeaan herkeämättä rynnäkkökiväärin liipaisimella valmiina toimimaan ydinasevallan sotilaiden tavalla. Muistoina neuvostoajasta olivat vain oliivinvihreät univormut, jotka varmaan olivat silloin olleet vielä istuvammat naisvirkailijoiden yllä.  No, Suomen raja taisi olla huomattavasti rauhallisempi kuin muualla Euroopassa. Venäjän puoli kanavasta ränsistyneine väylämerkkeineen ja koskemattomalta näyttäneiden erämaajärvien osalta oli ehkä vielä vaikuttavampi kuin Suomen puoleinen osa. Sopivaa vaihtelua erämaahan toivat luotisuorat moottoritiet ja niillä ajavat nousukauden katumaasturit, mitkä välillä risteytyivät kanavan varrelle. Ilta alkoi hämärtyä ja yövyimme Брусничное (Juustilan) sulun kohdalla kanavan käyttäjille varatussa ponttonilaiturissa.

Seuraavana aamuna matka jatkui ja kanavan vesi vaihtui pikkuhiljaa  suolaisemmaksi. Lopulta  edessä olikin Viipuri toreineen ja linnoineen. Valitettavasti jouduimme sivuttamaan muinaisen idän portin. Se jäi vasemmalla puolelle jatkaessamme matkaa kohti avomerta ja Suomea, jossa venäjän rajavartiosto otti yhteyttä VHF:llä. Kommunikointi Venäläisten kanssa tuotti ongelmia.  Pääsyynä tähän oli kielierot ja se, että venäläiset sekoittivat meidän johonkin toiseen veneeseen, mikä ei erityisesti yllättänyt. Helpotus oli kyllä suuri ylittäessämme Suomen aluevesirajan. Itse en löytänyt ainuttakaan karttaan merkittyä merimerkkiä matkalla Viipurin edustalta Santtiolle ja loppumatka taitettiinkin plotteriin luottaen.

Jos Venäjän puolella oltiin innokkaita ottamaan yhteyttä meihin, niin Suomeen saavuttaessa piti passintarkastus tilata erikseen.  Kesti vajaan tunnin ennen kuin Suomen päästä saatiin ketään kiinni. Yhteydenottoyrityksiä oli lukuisia niin VHF:llä kuin matkapuhelimellakin. Ei ole Suomenkaan viranomaisilla enää samaa virkaintoisuutta kuin kylmän sodan aikana.  Rajamuodollisuuksien jälkeen matka jatkuikin kohti Helsinkiä ja vääjäämättömästi lähestyvää pitkää kuivan kauden jaksoa.

Kirjoittanut Akateemisen purjehdusseuran varakommodori

Jan-Erik Björklöf

Toimittanut: Lauri Kaira

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *