AP:n merihistoriallisia tutkimuksia osa I: Salakuljettajien ja virkavallan vastakkainasettelu kieltolain Suomessa

SALAKULJETUS VIRIÄÄ

Laittomalla salakaupalla on aina ollut kansainvälinen ilme. Aina kun valtio on kieltänyt jotain, salakuljetus on kiihtynyt. Vuosina 1919 – 1932 voimassa ollut kieltolaki käsittää erikoislaatuisen jakson Suomen kansakunnan historiassa. Kieltolain voimaantulo jakoi suomalaisen yhteiskunnan kahtia: lain kannattajiin ja vastustajiin. Lain vaikutus tuntui niin herran kuin työläisen arjessa. Laki näkyi sisäpolitiikassa ja talouselämässä sekä suhteissa ulkomaihin. Lain korkeata aatteellista päämäärää, kansanraittiutta, ei kuitenkaan saavutettu. Alkoholin kulutus kasvoi tilastojen mukaan. Lopullinen niitti kieltolaille oli vuonna 1928 alkanut suuri talouspula. Tuskinpa Suomen historiasta löytyy yhtään sellaista lakia, jota olisi rikottu niin räikeästi ja yleisesti kuin kieltolakia.

Vuonna 1919 voimaan tullut kieltolaki antoi valtiolle yksinoikeuden valmistaa, varastoida ja viedä maasta väkijuomia. Laki koski denaturoimatonta etyylialkoholia, jonka vahvuus oli yli kaksi prosenttia +15 celsiusasteen lämpötilassa. Lain ulkopuolelle jäi ainoastaan kirkkoviinin hankinta. Laillinen jälleenmyynti yksityisille saattoi tapahtua vain apteekeista lääkärin joka kerta erikseen antamalla lääkemääräyksellä.

Viron rannikon asukkaat reagoivat Suomen asettamaan kieltolakiin melko nopeasti ja tehokkaasti. Ei kulunut kauaakaan, kun virolaiset ja suomalaiset pienveneet alkoivat kuljettaa Viron spriitehtaiden tuotteita Suomeen. Jo vuoden 1919 syksyllä Suomen tullihallitus havaitsi pirtun salakuljetuksen alkaneen. Salakuljetuksen alkuvaiheessa toimivat vain pienet venekunnat, joten pirtun salakuljetus ei ollut vielä järjestäytynyttä. Viron hallitus hyväksyi hiljaisesti salakuljetuksen. Tähän vaikutti olennaisesti valtion heikko rahatilanne ja joskus jopa hallitusmiesten henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus. Pian spriitä ryhdyttiin kuljettamaan Saksasta sekä kansainvälisestä Danzigin vapaasatamasta suurilla laivoilla. Pirtulaivat saapuivat lasteineen Suomen aluevesirajan läheisyyteen odottamaan mahdollisia ostajia. Loppujen lopuksi virolaisen salakuljetusspriin osuus saksalaiseen verrattuna oli tuntuvasti pienempi.

Kieltolain pitkittyessä ongelmat pahenivat. Viranomaisilla ei ollut keinoja eikä myöskään välineitä salakuljetuksen estämiseksi. Salakuljettajat kulkivat aina vähintään yhden askeleen virkavaltaa edellä. Suomen yhteiskunta muuttui kieltolakivuosina yhä liikkuvammaksi, mikä edesauttoi alkoholin salakuljetusta. Lähes kaikilta syrjäseuduilta oli mahdollista matkustaa verrattain mukavasti kaupunkikeskuksiin. Autojen yleistyminen merkitsi valtaisaa kehitysaskelta maanteitse tapahtuvaan liikennöintiin. Nyt pystyttiin kuljettamaan suuriakin spriikuormia nopeasti pitkien matkojen päähän. 1920-luvulla vallitsi rautateiden suuri rakennusbuumi. Myös sisävesi- ja meriliikenne lisääntyi. Miehistön ja kaluston puute vaivasi sekä poliisia että tullilaitosta. Poliisi ei pystynyt ajamaan takaa salakuljettajien nopeita autoja polkupyörillään ja ikälopuilla autoillaan. Tullille ja merivartiostolle ongelmaa tuottivat salakuljettajien pikaveneet, radiopuhelimet ja raskas aseistus. Tilannetta vaikeutti lisäksi se, että kansa suhtautui salakuljetukseen varsin myönteisesti.

PIRTUKUNINKAAT JA TROKARIT

Kieltolain rikkominen sai aluksi kansallisurheilun piirteitä, mutta vähitellen alkoholin salakuljetus ja myynti keskittyi entistä enemmän ammattirikollisille. Äkkirikkaiden pirtukeisareiden vähittäismyyntiportaana toimivat trokarit olivat usein itse alkoholin suurkuluttajia. Otteiden koventuminen salakaupassa sekä lain pilkkana pitäminen olivat osasyynä siihen, että yleinen mielipide kääntyi kieltolain vastaiseksi. Pirtukuninkaat olivat ammattirikollisia, jotka eivät itse osallistuneet spriin hakumatkoihin. He rahoittivat ja organisoivat rikollisen toiminnan. Käytännön jakelun hoitivat välittäjät eli trokarit. Raimo Pullatin mukaan rikastuneet salakuljettajat ostivat talouspulan aikaan vaikeuksiin joutuneilta maanviljelijöiltä maatiloja ja kaupunkitaloja.

Tosin aina trokauksesta ei seurannut pelkkää haittaa. Taavi Kilpi kertoo, miten pula-ajan Kustavissa paikallinen liiketoimissaan menestynyt trokari piti pankin virkaa. Tuosta apupankista löytyivät rahat lehmän ostoista opiskelulainoihin. Korkokaan ei ollut pankkikorkoa suurempi ja velan takaisinmaksu unohtui useissa tapauksissa, kun velkakirjojen kirjoittelu jäi muistin varaan. Niillä rahoilla moni selvisi pula-aikojen yli. Korppoossa eräs alan suurmiehistä vuorostaan jakoi jouluisin rahaa kunnan köyhille, jotta häntä ei olisi annettu ilmi.

Salakuljetusrahoja voitiin ”pestä” kiinteistösijoituksilla: suuria kivitaloja nousi ”pirtun päälle” Suomen kaupunkeihin ja kyliin muistoksi piruajasta. Pirtun salakuljetus oli riskialtista puuhaa, sillä kiinni jäädessä saattoi mennä koko omaisuus. Toiminnan onnistuessa salakuljettajien ja varsinkin pirtulaivojen omistajien tulot olivat suuret. Suomessa maihin toimitetusta pirtusta saatiin 7-8 -kertainen hinta, jopa kymmenkertainen riippuen paikasta.  Rikastuneesta trokarista saattoi kieltolain jälkeen tulla kunnioitettu liikemies. Itämeren piirissä rahaa oli ilmeisesti kuitenkin sen verran vähän, että amerikkalaisella tasolla olevaa järjestäytynyttä rikollisuutta ei päässyt syntymään. Joka tapauksessa Suomessa ansaitsi leipänsä laittomalla alkoholin myynnillä arviolta 100 000 ihmistä.

Salakuljettajien armeija jäi 1930-luvun alussa työttömäksi. Siihen vaikutti kieltolain kumoamisen lisäksi talouskriisi. Jäljelle jäi pääomaa ja kiinteää omaisuutta, värikkäitä muistelmia ja kertomuksia. Osa salakuljettajista erikoistui nopeasti uudelleen ja alkoi pirtun sijasta kuljettaa loikkareita tai pakolaisia yli Suomenlahden tai Laatokan Neuvostoliittoon ja myös Viroon, josta kuljetus hoidettiin edelleen Neuvostoliiton puolelle.

”MYRSKYISILLÄ MERILLÄ, SAARISTON SOKKELOISSA”

Merikapteeni Algot Niska syntyi Viipurissa 5.12.1888 ja kuoli Helsingissä 28.5.1954. Elämä oli taiteellisessa perheessä kasvaneelle merikapteenin pojalle kuin suurta näytelmää. Mainetekonsa Niska aloitti urheiluareenoilla. Hän pelasi Suomen jalkapallomaajoukkueessa Tukholman olympialaisissa 1912. Kansalaissodassa hän soti valkoisten riveissä.

Huikeimman roolinsa Niska teki kieltolain aikana. Niska osti juuri ennen täyskiellon voimaanastumista helsinkiläiseltä kauppiaalta Pletschikoffilta koko tämän alkoholivaraston. Myöhemmin hän myi sen kovaan hintaan janoisille maanmiehilleen. Kadunmiehet seurasivat jännityksellä herrasmiehen ja salakuljettajan seikkailuja myrskyisillä merillä, saariston sokkeloissa. Kansan keskuudessa Niska sai nimen ”pirtukuningas”. Saaristolaiset, tulli, kilpailevat salakuljettajat ja poliisi käyttivät hänestä kohteliaasti titteliä ”kapteeni Niska”.

Mainittakoon vielä, että jo toisen maailmansodan sarastaessa Niska salakuljetti juutalaisia pakoon natsi-Saksasta. Jatkosodan aikana hän suoritti salaisia tehtäviä puolustusvoimien lukuun Itämeren maissa. Tämän jälkeen häntä ei leimattu pelkäksi konnaksi. Suuren seikkailijan elämä ei kuitenkaan päättynyt onnellisesti. Viimeiset vuotensa Niska vietti sairaana ja rahattomana. Hän ei löytänyt onneaan edes avioliiton satamasta sitä kahdesti etsittyään.

Kari Kallosen elämäkerta antaa värikkään kuvan ”salakuljettajien kuninkaan” luonteesta. Niska oli ennen kaikkea peloton ja kekseliäs herrasmies, joka vielä kaiken lisäksi omasi erinomaisen huumorintajun. Pitempiaikainen paikallaolo ei houkuttanut vilkasta ja liikkuvaa seikkailijaa. Niska oli ihmisten keskuudessa kysyttyä ja suosittua seuraa. Tähän varmastikin vaikutti seikkailijan tuhlaileva elämäntapa. Hän rakasti juhlia. Niska oli pitkä, charmikas ja korrektisti käyttäytyvä sekä pukeutui aina hyvin tyylikkäästi.

Algoth Niskan maine ”pirtukuninkaana” aiheutti kiistaa jo aikalaisten keskuudessa. Hänen on sanottu olleen vain pelkkä showmies, jonka edesottamuksista sai lukea lehtien sivuilta. Niska kertoo itse tiedon retkistään levinneen saaristossa kulovalkean tavoin, ”vanhaan totuttuun tapaan suuresti liioiteltuina”. Viimeistään muistelmien ilmestyminen vuonna 1931 nosti Niskan todellisiin julkisuuden pyörteisiin. On myös epäilty, että Niska olisi toiminut ajoittain poliisin ilmiantajana ja näin käräyttänyt kilpailevia salakuljettajia. Niskan muistelmissa esiintyy eräs Silkki-Olle, joka kavalsi kumppaneitaan ja sai siitä hyvästä etulyöntiaseman salakuljettajien joukossa. Mikään ei estänyt ”salakuljettajien kuningasta” toimimasta itse samalla tavalla. Miten Niska muuten olisi selviytynyt virkavallan ajojahdista niin usein? Väitteellä saattaa siis hyvinkin olla todellisuuspohjaa. Julkisuudesta ei salakuljettajan ammatissa pitäisi seurata ainakaan mitään hyvää, päinvastoin.

Algoth Niska ei rajoittanut toimintaansa vain konttoripöydän ääressä istumiseen, kuten huimia liikevoittoja metsästävät todelliset pirtukuninkaat, vaan hän toimi itse merellä alusten kapteenina. Niska yhdisti työn ja huvin. Hän ei näe pirtun salakuljetuksessa mitään rikollista. ”Tullikavallusta” ei voi rinnastaa tavalliseen rikokseen. ”Niin kauan kuin ylläpidetään korkeita tullimuureja ja kieltoja, tulee myös olemaan salakuljetusta.” Niska kuvaa mainiosti aikakauden tuntoja salakuljetusta kohtaan: ”Se ei millään tavalla kuohuta mieltä, vaan sille hyväntahtoisesti hymyillään.” Kieltolaki oli hänen mielestään suurta humpuukia, naurettava ja merkityksetön. Sitä ylläpidettiin pelottavalla ja kohtalokkaalla itsepäisyydellä sokaistuneen puoluepelin avulla. Seikkailijamme oli täysin oikeassa.

Niska piti itseään melkeinpä olosuhteiden uhrina. Samaa mieltä on myös Merivartiolaitoksessa palvellut Into Jyläskoski. ”Algoth Niska oli sympaattinen ihminen ja luonteeltaan suuri seikkailija. Eiköhän ollut niin, että vain epäonnistunut kieltolakimme teki hänestä salakuljettajan ja pirtukuninkaan.” Tosielämässä Jyläskoski ja Niska eivät tiettävästi koskaan kohdanneet toisiaan. Jyläskoski palveli Pohjanlahden piirissä, kun taas Niska risteili pitkin Suomenlahtea. Niska esittäytyy muistelmissaan romanttisena herrasmiesrikollisena, jolle salakuljetus oli jännittävää leikkiä. ”Laki on kaiken taustana, laki tuo jännityksen ja seikkailun eikä ilman niitä maksettaisi kallista hintaa.” Tosiasiassa hänen motiivinsa olivat vain itsekkään taloudelliset. Kieltolain kaatuminen vei häneltä lopulta tuottoisan elinkeinon.

Huolimatta salakuljetuksen romantisoinnista Niska pitää työtänsä vaativana. ”On helpompi leikata kuponkeja kuin yöllä tyrskyjen ohi ohjata maihin lastillinen.” Ahnaat tullimiehet ja saariston karikot aiheuttivat alituista päänvaivaa. Ongelmaa tuottivat myös Silkki-Ollen kaltaiset ilmiantajat. ”Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin turvautua kompassiin ja vaistoonsa ja yleensä luottaa vain hyvään onneensa, joka salakuljetuksessa on kaikkein tärkeimpiä tekijöitä.”  Salakuljetus ei ollut laiskan virka; se oli taukoamatonta taistelua tuiskuja ja tuulia vastaan. ”Itämaalaisesta mattokauppiaasta selviytyminen Aleksandrian basaarissa on pelkkää lapsenleikkiä siihen, mitä saa kokea neuvotteluissa tukholmalaisen spriinostajan kanssa.” Raskastahan puuhaa salakuljetus nimenomaan oli. Lastaus laivasta laivaan oli uuvuttavaa, kiireistä ja vaarallista työtä; voimakas pirtun haju vaivasi varsinkin merellä. Lisäksi työ tapahtui usein pimeässä. Pitkäaikainen merellä viipyminen oli myös tylsää, usein myös työn odotus. Työ vaati tekijältään tarpeellista merenkulkukokemusta, hyvää paikallistuntemusta ja tietysti lujaa luonteenlaatua. Toisaalta kaikki edellä mainittu teki salakuljettajan virasta niin mielenkiintoisen ja mukaansatempaavan. Päällimmäisenä mielessä oli tietysti rikastumisen mahdollisuus.

KISSA JA HIIRI –LEIKKI

Salakuljetus muuttui 1930-luvun alussa huomattavasti vaarallisemmaksi, koska ”vastapuoli” ryhtyi päättäväisiin toimiin. Keväällä 1929 Suomen hallitus pääministeri Kyösti Kallion johdolla perusti salakuljetuksen vastaisen komitean, jonka tehtäväksi asetettiin tutkia, miksi salakuljetuksen vastainen toiminta ei ottanut onnistuakseen kieltolain aikana. Epäonnistumisen pääsyitä olivat vartiolaivaston vanhentuneisuus ja tullivalvontajärjestelmän puutteet. Tullilaivat ja -veneet olivat liian vanhoja ja hitaita pystyäkseen kilpasille salakuljettajien nopeitten alusten kanssa; eikä tulliorganisaatiota ollut rakennettu sellaisia tehtäviä varten, joita sen olisi nyt pitänyt suorittaa. Niinpä komitea ehdotti erityisen merivartiolaitoksen perustamista, jolle kuuluisi merien valvonta, salakuljetuksen estäminen ja muut tullilaitoksen vartioaluksille ja ulkosaariston tullivartiopaikoille kuuluvat tehtävät. Laki asiasta hyväksyttiin keväällä 1930 ja saman vuoden kesäkuun alussa merivartiolaitos aloitti toimintansa. Henkilöstön koulutusta ja määrää kasvatettiin aikaisempaan tullilaitokseen verrattuna. Lisäksi merivartiolaitoksen käyttöön hankittiin lentokoneita ja nopeita tulliveneitä.

Kieltolaki oli tullimiehille, poliiseille ja merivartioille yhtä seikkailua, kun he joutuivat hengenvaarallisiin seikkailuihin taistellessaan salakuljettajia ja myrskyävää merta vastaan. Merivartiolaitoksessa palvellut Into Jyläskoski kutsuu aikaa ”suureksi merisodaksi, jolloin sokkeloisessa saaristossa räiskyivät konetuliaseet ja myrskyisellä merellä jymähti kanuuna”. ”On unohdettu aika, jolloin urheat meriemme vartijat kävivät katkeraa sotaa rannikoillemme hyökänneitä valtavia pirtulaivastoja vastaan.”

On muistettava, että Jyläskosken palveluaikana taistelu salakuljetusta vastaan oli tehostunut huomattavasti, kiitos vastaperustetun Merivartiolaitoksen. Tästä huolimatta valvonta oli kaksinkertaisesti epäkiitollista: ensinnäkin siksi, että kiinni saatiin verrattain pieni osa salakuljetetusta alkoholista. Arvioiden mukaan vain viidesosa spriitulvasta jäi tullin käsiin. Toiseksi siksi, että tullivirkakunnan kuva suuren yleisön piirissä sai vähemmän mairittelevia piirteitä. Lehdistössä tullivartijat tehtiin yleisen halveksunnan alaisiksi. Monien tullimiesten ja poliisiviranomaisten kanta kieltolakiin oli kielteinen. Mikään salaisuus ei ole se, että jotkut heistä ottivat lahjuksia salakuljettajilta. Päällimmäisenä tähän vaikutti heikko palkkaus. Vuosina 1919 – 1925 syytettiin neljää prosenttia suomalaisista poliiseista lahjusten ottamisesta. Oli myös tapauksia, joissa entiset poliisit ja tullimiehet siirtyivät trokarien puolelle.

Pistoolein ja kiväärein aseistautuneet pirtun salakuljettajat vastassaan tullimiehiä ja poliiseja, joilla oli virka-aseet ja konekiväärit. Siinä kuva, jonka Into Jyläskoski antaa poliisin työstä muistelmissaan. Aivan toisenlaisen kuvan kieltolain aikaisesta poliisin työstä antaa Algoth Niska. Vastustajia oli niin tullin kuin poliisin piirissä, hän kirjoittaa, mutta ei vihollisia, se olisi ollut liikaa sanottu. Niska käyttää suhteesta ilmausta ”huumorintäyteinen ystävällisyys”, jossa koitosten välillä vastapuolelle nyökättiin ystävällisesti. Hän kertoo, että joissakin tapauksissa poliisin kanssa oli erittäin helppo tehdä yhteistyötä. Poliisi takavarikoi ehkä nimellisen määrän pirtua, sai pienehkön korvauksen ja päästi loput salakuljetustavarat läpi. Miksi? Ei siksi, että poliisit olisivat olleet alipalkattuja, ei siksi, että poliisien moraali olisi ollut rappiolla, vaan koska Niskan mukaan myös poliisit pitivät kieltolakia laittomana. Hän ei milloinkaan mainitse ampuneensa tuliaseella poliiseja kohti. Poliisit sen sijaan ampuivat häntä kohti useasti; laukaukset menivät ohi poikkeuksetta. Niska kuitenkin mainitsee joukkionsa hallussa olleen todellisia ”murha-aseita”: haulikkoja ja erilaisia pistooleja.

Salakuljettajien ja tullivartioiden mittelö ei ollut pelkästään harmitonta kissa ja hiiri –leikkiä. Salossa laajaa huomiota herätti poliisi Lauri Vesalan surma keväällä 1929. Pirtutrokari ampui häntä pidättämään tulleen Vesalan kylmäverisesti sillan pieleen. Poliisiin kohdistuvaa avointa väkivaltaa keskellä kauppalaa pidettiin hälyttävänä esimerkkinä yhteiskuntamoraalin höltymisestä. ”Oli salakuljettajilla toki vastoinkäymisensäkin, oli joskus niin että vallan sääliksi kävi.” Jyläskoski mainitsee karmivan tapauksen vuodelta 1929, jolloin salakuljettajien moottorivene oli juuttunut jäihin Viron rannikolla. Osa salakuljettajista oli paleltunut hengiltä ja eloonjääneet olivat joutuneet syömään kuolleitten toveriensa ruumiita selvitäkseen hengissä. ”Vain hullu lähtee merelle tammikuun myrskyihin, ellei ole pirtulasti ja suuri voitto kiikarissa.” Paljon ei Jyläskoski tuntenut sääliä pirtumiehiä kohtaan: ”He olivat usein hyvin kateellisia, he ilmiantoivat toisiaan, varastivat toistensa kätköjä ja monia miesmurhia ja tappoja sattui heidän keskinäisissä välien selvittelyissään”. Salakuljetus toi myös Algoth Niskan elämään varjopuolia. Hän kärsi toistuvista painajaisunista. Lisäksi Niska nukkui aina ladattu revolveri tyynynsä vieressä.

Merivartijan ja pirtukuninkaan käsitykset saariston asukkaista erosivat täysin toisistaan. Into Jyläskosken mukaan pirtukuninkaat terrorisoivat joillakin seuduilla kalastajaväestöä niin, etteivät kalastajat uskaltaneet vihjatakaan merivartioille, vaikka olisivat mitä nähneet. Aivan toista väittää Algoth Niska. Hänen mukaansa suurin osa kalastajista oli mukana salakuljetuspuuhissa. Heillä oli esi-isiltään peritty halveksunta ja ymmärtämättömyys tullimiesten kutsumusta kohtaan. Niska oli osittain oikeassa. Aika oli dramaattista monelle saaristolaiselle, mutta se tarjosi monelle köyhälle kalastajatilalle myös mahdollisuuden lisäansioihin. Mökkeihin ilmestyikin polkuompelukoneita ja menestyneimmillä oli jopa varaa teettää taloonsa peltikatto. Monelle trokaus oli sittenkin vain sivuhomma. Siitä kyllä tuli usein rahaa paremmin kuin pääammatista.

Juho Nurmi

Kirjoittaja on humanististentieden kandi pääaineenaan Suomen historia. Hän on erikoistunut salakuljetuksen historian lisäksi Suomen ja Puolan suhteiden historiaan.

LÄHTEET

Painettu alkuperäisaineisto

JYLÄSKOSKI, Into: Pirtusota Suomemme rannoilla. Akateeminen kustannusliike. Helsinki 1976.

NISKA, Algoth: Seikkailujani. Kanervan kustannusliike. Lahti 1931.

Tutkimuskirjallisuus

AHTOKARI, Reijo: Pirtua, pirtua… Kieltolaki Suomessa 1.6.1919-5.4.1932. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki 1972.

ALIFROSTI, Kari: Salon ja Uskelan historia 1869-1990. Salon kaupunki. Salo 1996.

DAHL, Kaj: Saariston salakuljettajat. Otava. Helsinki 2003.

HEIKKINEN, Sakari: Suomeen ja maailmalle: tullilaitoksen historia. Tullihallitus. Helsinki 1994.

KILPI, Taavi: Pirtusaarron särkijät. Uusikaupunki 1976.

KALLONEN, Kari: Algoth Niska: salakuljettajien kuningas. Kustannusosakeyhtiö Revontuli. Jyväskylä 2000.

PULLAT, Raimo: Itämeren rutto: pirtun salakuljetusta vuosina 1919-1939. Osakeyhtiö Kaleva. Oulu 1993.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *