Jääpursi Amanda – kertomus optimisjollan kohtalosta talvella

Suomen talvi on tunnetusti hyinen ja poikkeuksetta kylmä. Tämä seikka on yksi niistä tekijöistä, miksi purjehduskausi eittämättä jää kovin lyhyeksi. Talven aikana purjehtijat vetäytyvät iltaisin takkatulen lämpöön lukemaan menneiden kesien lokikirjoja. Eräänä edellä mainitun kaltaisena iltana varakommodori oli vaipunut mietteisiinsä ja katsoi rakkaan optimistijollansa Amandan kuvia. Sen aktiivipäivät purjehduksen saralla olivat jo väistyneet, mutta se palveli edelleen Akateemisen purjehdusseuran markkinointitempauksissa uljaalla tavalla. Muutaman krogilasin jälkeen hänen mielensä hämäristä onkaloista virisi ajatus, että Amanda voisi purjehtia jälleen, ei merelle vaan jäällä.

Kyseinen idea jalostui projektiksi hyvin nopeasti, vaikka ulkona tuiversi kylmä tuuli ja pakkanen paukkui alta -25 asteen lukemissa. Projektin lähtökohtina ja eteenpäin ajavina toimivat monet voimat. Projektissa yhdistyi niin koulutöiden prokrastinaatio, kädentaitojen valjastaminen hyötykäyttöön sekä suomalaisen insinööritaidon vaaliminen huolimatta siitä, että kummallakaan rakentajista ei ollut insinööritaustaa. Tämä näkökohta päätettiin toteuttaa työ insinöörimäisessä hengessä kertomalla tylsiä vitsejä ja keskustelemalla työkalujen, kuten hitsauskoneen teknisistä ominaisuuksista.

Ajatus alkoi kypsyä ja siirryttiin tuumasta toimeen. Purjehdus ei tunnetusti ole välineurheilua kuten ei ole veneenrakennuskaan, joten varasimme käyttöömme lähes tuhannen neliömetrin hallin ja reippaan 15 tonnin nostokapasiteetilla. Olennainen osa projektia olivat myös ne useat hitsauskoneet, joiden sähköteho ei ihan heti päässyt loppumaan. MOB-miehen arvonimen saavuttanut Heikkinen ja varakommodori aloittivat suunnittelun, jonka seurauksena tulevan jääkiiturin piirustukset olivat niin kirkkaana mielessä piirtyneinä, ettei cad-ohjelmistoa tarvittu. Hyvä näin sillä taidot kyseisen ohjelmiston hallitsemiseksi olivat onnettomat, johtuen pohjakoulutuksesta.

Työkalut esille kaivettuaan Amanda nostettiin pukille ja työt alkoivat luistaa. Työt jaettiin Mr. Fordin ja Taylorin esimerkkiä noudattaen, eikä aikaakaan kun runko oli työstetty ja jalanreiät porattu. Työnjako osoittautui tehokkaaksi, joten miestyövuosikerroin jäi varsin pieneksi, toisin kuin läheisellä sähköntuotantolaitostyömaalla. Siinä missä teekkarit esittelivät pikkulaskiaisena oman laskuvälineensä painoa, oli Akateemisen purjehdusseuran tyytyminen kertomaan käytettyjen työtuntien määrää ja niitä lukuisia seikkailuja joita Amanda oli jo kokenut.

Työn lähtökohta ei ollutkaan varsinaisesti työtehokkuus kuten muistamme, vaan Amandan tuli edelleen säilyttää merikelpoisuutensa ja siten sen alkuperäisiin muotoihin ei saanut koskea. Ne oli suunnitellut ajanhammasta kestäväksi Clark Mills jo vuonna 1947. Näin ollen kelkkaosasta tuli siis irrotettava. Mahdollisesti suurin oivallus modifioinnin osalta oli tukkia Amandan kölilaatikko suurella metallilatalla, jolloin jääkiiturin jalasten iskut välittyisivät oikeaoppisesti tasaisesti runkoon ja siten vähentäen mahdollisia kolarivaurioita.

Konstruktio vaikutti toimivalta vaikka ensimmäinen palaute, mitä saimme hitsaussaumasta oli melko huolestunut:

”Te ootte unohtaneet pistää suojakaasun päälle, Kuunnelkaa vaikka ei kuulu suhinaa kun mä painan liipaisinta”.

Tuon suhinan saattelemana ensimmäinen arvostelija liukeni pois paikalta.  Suojakaasu oli päällä mutta pääasia että saumat kestäisivät rankankin koitoksen. Piiloon jäävät ulkonäköseikat eivät ole niin koskaan kiinnostaneet projektin toteuttajapolvea. Kaikesta huomauttelusta ja tohinasta huolimatta rakennusvaihe tarjosi  myös onnistumisen tunteita, joita lähestyvä koepurjehdus ei ainakaan vähentänyt.

Ensimmäiset koepurjehdukset suoritettiin turvallisuussyistä jäisellä pihamaalla, jossa Amanda kiisi kuin tuulispää. Tästä johtuen testeihin täytyi saada lisää haastetta. Amanda lastattiin hopeanuoleen ja suunnaksi otettiin Rauman kaupungin virkistysalue Lähdepelto. Siellä sitä testattiin uudelleen joskin astetta vaativammissa olosuhteissa. Ensimmäinen lasku sujui hyvin ja ongelmitta, mutta toisessa laskussa Amanda broachasi yllättäen toisen jarrun jumiuduttua sillä seurauksella, että muutama metri turva-aitaa oli nurin ja yksi tolppa katkesi rytäkässä. Miehistö ei kuitenkaan tästä lannistunut vaan suoritti kolmannen ja ratkaisevan laskun, jonka tuloksena voitiin todeta, että Amanda on jokaisen talvipurjehtijan unelma.

Kuten jokaisessa purjehtijassa niin myös Amandan miehistössä asui pieni kilpapurjehtija. Opiskelijahengessä päätimme osallistua Amandalla mäenlaskukilpailuihin mitä Turun ympäristössä oli tarjolla. Ensimmäisenä vuorossa oli Tukyn pikkulaskiainen, johon Amanda purjehti Port Arthurista aurinkoisessa kevätsäässä. Pitkään näytti, ettei kilpailutarjonnut Amandalle varteen otettavia haastajia, kunnes teekkareiden Mach 3, jolla myöhemmin voitettiin mäenlaskukilpailujen tavoitelluin kilpailu Helsingin kaivopuistossa, ilmestyi paikalle. Tällä kertaa laskuvälineemme jäi kuitenkin ilman palkintoa. No kylterit arvostavat enemmän verta, vaarallisia tilanteita sekä paljasta pintaa, mitä Amandan tyylipuhdas ja kliininen lasku ei tarjonnut, vaikkakin eräs miehistön jäsen loukkasi takapuolensa laskussa. Mutta korjattakoon tähän, että hän ei ollut seuran jäsen ja myös ensimmäistä kertaa purjeveneessä! Lopulta riehan jälkeinen siirtopurjehdus Taidemuseonmäeltä takaisin Portsaan osoittautui ikimuistoiseksi kokemukseksi turkulaisten kannustaessa urheita seiloreita ruuhkaliikenteen seassa purren luoviessa pitkin Rauhankatua aina kotisatamaan saakka.

Kun pikkulaskiaisen pettymyksestä oli toivottu, niin oli aika suunnata joen toiselle puolelle TYYn ja Studen Kårenin Fastlaskiaiseen.  Amandan miehistöä rankaistiin jo heti ensi metreillä 115 euron rikesakolla. Tiettävästi Amanda ei koskaan ollut ylittänyt 60 solmun rajapyykkiä merellä, vaikka lähellä se monesti oli ollutkin. Tästä toivuttua matka kuitenkin jatkui kohti Vartiovuorenmäkeä.

Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Team Sunnuntaipurjehtijoiden miehistöstä ei kuitenkaan vielä ollut selvyyttä. Miehistö lyötiin lukkoon vain hetkeä ennen laskua. Pelkureiden karattua merten taa oli kapteetenin Kurskin ja kommodorin aika johdattaa Amanda lähtöviivalle. Huoltoryhmän annettua viimehetken vinkit, Amanda syöksyi matkaan. Meno oli tunnetusti vinhaa, ohjaus toimi ja yleisön jännitys oli käsin kosketeltavaa. Alkuvauhdit, kurvi vasemmalle, vertikaalishikaani, pohja ja jarrumäki. Purjehdus oli saatu turvallisesti päätökseen. Väsynyt mutta onnellinen miehistö sai amiraalilta ansaitsemansa kiitokset. Huikean suorituksen päätteeksi nautittiin vielä hernekeittoa suoraan soppatykistä.

Tuomaristolla oli edelleen yhtä huono maku kuin mitä pikkulaskiaisena eikä Amanda päässyt huutoäänestykseen missä ratkaistiin TYYlikkään laskun voittaja. Tällä ei kuitenkaan ollut loppulta niin merkitystä Team Sunnuntaipurjehtijoille, kuin koko projektissa mukana olleille. Keltainen vaara oli toiminut yli odotusten ja purjehduskauden alku häämötti jo horisontissa, joten kenelläkään ei ollut mitään valittamista. Ja mikä tärkeintä henkilövahingoilta vältyttiin, joten seuran jäsenmäärän voidaan olettaa pysyvän ainakin nykyisellä tasolla.

Jan-Erik Björklöf ja Jonne Heikkinen