AP:n merihistoriallisia tutkimuksia osa II: Lounatuuli puhaltaa, historia pöllyää – Lystikäs Roger ynnä muuta liehuvaa

Kun olin pieni, ala-asteen musiikin tunneilla laulettiin usein laulua, jonka ensisäkeistön sanat kuuluivat näin:

”Nyt musta lippu liehumaan, hulabaloo-balai, hulabaloo-balai, balai jää kauas ranta synnyinmaan, hulabaloo-balai”. ⃰

Olin tuolloin vielä nuori ja kokematon, enkä saattanut täysin ymmärtää näiden sanojen merkitystä (lauloin siitä huolimatta).  Jokin jäi kuitenkin kytemään sisälleni.  Mitä tarkoittaa lipun ottaminen naftaliinista?  Mitä merkitsee se, kun ranta jää kauas?  Mitä on saapuminen, mitä lähteminen?  Tuulelta, ystäväni, tuulelta ja wikipediasta vastauksen saan.

Veksillologia on lippujen tutkimusta.  Latinan vela, joka nimisanana on ensin mainitun pohjana, merkitsee verhoa, kudetta, suurehkoa vaatetta tai pientä purjetta.  Toisin kuin nykyliput, jotka yleisimmin ripustetaan sivustaan, olivat Roomassa yleisimmin käytetyt liput (vexillum) ripustetut – ilmeisesti kuin senaikaiset purjeet ikään – yläosastaan jonkinlaiseen poikkiripaan (ja tämä taas varteen/seipääseen/mastoon, jolla koko rakennelmaa kannateltiin).

Heraldiikka puolestaan on vaakunoidentutkimus- ja suunnitteluoppi, joka systemaattisena järjestelmänä periytyy keskiajalta.  Usein kuitenkin ajatellaan, että veksillologia on semiotiikan ja/tai heraldiikan haara.  Vaikka vexillum sinänsä periytyy jo antiikista, periytyy sitä vastoin systemaattinen lippujentutkimusoppi vasta modernilta ajalta (”veksillologia” vasta 1900-luvun jälkipuoliskolta). Jonkinlaisena nyrkkisääntönä voitaisiin pitää, etenkin ennen uuden ajan alkua pääsääntöisesti tunnus on kilven tarpeisiin kuvattu vaakunana, kun taas kankaaseen lippuna joka on tuulen liehuttavaa vaikutusta ajatellen kaikkein kätevintä.  Keskiajalla saman suvereenin tunnus saatettiin kuvata niin kilpeen kuin kankaaseenkin.   Meri-kontekstia ajatellen lippujen käytön voisi ajatella olevan keskeisempi, vaikka vaakunoita onkin kaiverrettu alusten periin ja keulaan.   (Erityisen komea Ruotsin valtakunnanvaakuna oli kaiverrettuna Vasa-laivan perään vuonna 1628).

LIPUT JA VENEET

Lauri Touri väittää veneilyliputusta esittelevässä kirjassaan, että vesillä liikkujat ovat kautta aikain olleet lipunkäyttötavoissaan maalaisiin nähden etulyöntiasemassa: ”…merellä toimitaan kansainvälisen tavan mukaisesti.  Tämä onkin aivan oikein, sillä merellä todella osattiin lippujen käyttö paljon aikaisemmin kuin maissa.” (Veneilijän lippuopas 1985, s. 6).  Totta lienee, että varsinkin ennen modernin ajan kommunikointivälineitä jokin liehuvaan ainekseen kiinnitetty, jo mahdollisimman kaukaa tunnistamista palveleva objekti on ollut vesillä liikkujille käytännöllisessä mielessä tärkeää – symboliikka on asia erikseen.  Myöhemmin on korostettu, että tunnistamaton alus tietenkin herättää epäluottamusta, rikkoo ”pelisääntöjä” so. merimiestapaa vastaan ja on lähtökohtaisesti hämärissä aikeissa.  Näköaistin valpas käyttö ja ympäristön havainnointi, näet, kuuluvat hyvään merimiestapaan.

Historiallisessa katsannossa merenkulkuun liittyviä merkkejä on käytetty ennen muuta tunnistamaan aluksen kotipaikka.  Ennen Euroopan suurvaltojen varsinaisen mertenvalloituksen alkua ja laivastojen kehittämistä aluksen tyypin ja aikeiden ilmoittaminen (jako sota- tai kauppa-alus) ei ole ollut mitenkään itsestään selvää.  Toisaalta vaikkapa sen ilmoittaminen lipulla, kuinka korkea-arvoisen upseerin komennossa sota-alus on, on ilmeisesti verraten myöhäinen ilmiö.  Merilippujen sekä niihin liittyvien jaotteluiden ja käyttämissäännösten tärkeänä määrittelijänä voitaneen pitää 1600-luvun Englantia, missä varsinaista uuden ajan suurlaivastoa oli alettu kehittää jo hieman aiemmin.    On tietenkin selvää, että ennen sähkövaloa ja radioaaltoja lippujen merkitys erilaisten asioiden viestittämisessä on ymmärrettävästi ollut suurempi.

THESEUS JA ERIVÄRISET PURJEET

Yhtä kaikki tärkeintä tämäntyyppisessä viestinnässä on selkeys, näkyvyys ja tunnistettavuus etäältä.  Jo muinaiset kreikkalaiset, tuo tarunhohtoinen merikansa, käyttivät erilaisia merkkisysteemejä.  Kreikkalainen tragedia eli murhenäytelmä puolestaan osoittaa sen, että ylhäisinkin persoona, kas, on heikko ja erehtyväinen.  Virhe merkkien käytössä ja tulkinnassa saattoi pahimmillaan johtaa ennalta arvaamattomiin seurauksiin.  Eräs varhainen esimerkki kärjistyneistä kommunikointivaikeuksista on Ateenan kuningas Aigeuksen ja hänen poikansa Theseuksen väliltä.   Attikan monineuvo sankari Theseus oli sekä kyöniydessään että hajamielisyydessään ristiriitainen hahmo.  Paitsi että hän Minotauroksentapporetkeltä palatessaan unohti matka- ja yösijakumppaninsa, Kreetan kuninkaan tyttären Ariadnen (joka lankakerineen sentään oli aiemmin auttanut hänet ulos labyrintistä) nukkumaan Naksoksen saarelle, hän unohti myös vaihtaa aluksensa mustan purjeen valkoiseen. Tämän manööverin avulla olisi kotisatamassa näet voitu, sovitun merkin mukaisesti, havaita retken onnistuneen heti kun kotiintulijan laiva näkyy horisontissa.  Kuten tunnettua nähdessään tuon mustan purjeen Aigeus luuli kuolon kohdanneen poikansa ja heittäytyi murheen murtamana päistikkaa alas rantakalliolta.  Tuosta lähtien on vesistöä, legendan ja miehen nimen mukaan kutsuttu Aigeianmereksi.   Theseuksen palkka oli sekava vyyhti Ariadnen punaista lankaa.  ”Pää jäi vetävän käteen”, kerrotaan Theseuksen lausuneen lakoniseen tyyliin.

ANKKURI

Todennäköisesti yleisin ja yksiselitteisesti vesiliikenteeseen liitetty symboli on ankkuri, vaikka oikeastaan se nimenomaan liittyy liikkeen pysäyttämiseen ja paikan pitämiseen.  Ankkuri esiintyy esimerkiksi monien nykyisten valtioiden sotalaivastojen lippujen osana.   Vain sellaisenaan sen käyttöteho tunnuksena on kuitenkin kyseenalainen, koska se vesillä liikkujien kannalta tavallaan on yleinen itsestäänselvyys ja ”kaikkien yhteistä omaisuutta”.  Purjeissa tai lipussa kuvattuna pelkän ankkurin luoma vaikutelma olisi jotakuinkin ”tårta på tårta”.  Kuitenkin se muotonsa puolesta on verraten yksinkertainen ja aluksen yksityiskohtana sellainen joka sopii heraldiikan kannalta symboloimaan merenkulun merkitystä vaikkapa kaupunginvaakunassa.   Protoindoeurooppalaisen kielen lähtökohta sekä englannin sanan ”anchor” että ”angle” pohjaksi on yhteinen *ank- joka viittaa yhtäältä taivuttamiseen ja toisaalta kulmamaiseen tai koukkumaiseen muotoon.  Kristillisessä symboliikassa ankkuri symboloi kolminaisuudessa uskoa (se tukevuus ja luottamus joka ehkäisee ajelehtimista) ja on ilmeisesti ollut antiikin vainojen aikana jonkinlainen ristin kiertoilmaisu.  Mitä ankkuri käsivarsitatuointina merkitsee, ei mahdu tässä pohdittavaksi.

Katolisen kirkon pyhimyskavalkadissa pyhimykset kuvataan aina attribuuttinaan se kidutusväline, jonka suosiollisella avustuksella ao. pyhimys on kunniakkaasti uskostaan tinkimättä kohdannut loppunsa.  Pyhä Clemens Roomalainen (suom. ”Klemetti”) kuvataan kirkkotaiteessa useimmiten ankkurin kera, joskus myös kalan tai myllynkiven kanssa.  Rooman sadanpäämiehet palkitsivat Clemensin itsepäisyydestään, ihme-temppuilustaan ja kaikenlaisesta vehkeilystä, mikä Roomassa oli ankarasti tuomittavaa, heittämällä hänet kaleerin laidan yli ankkuri kaulaan sidottuna.  Legendan mukaan tämä tapahtui Mustallamerellä Trajanuksen hallitessa n. 100 jKr.  Varsinkin (amerikan)italialaisessa kulttuurissa tämänkaltainen traditio – sopimattomaksi katsotun ihmisen osittainen betonisointi ja laiturilta sysääminen – on elänyt väkevänä siitä asti kun betoni keksittiin.   Myös Myran piispa Pyhä Nikolaus (n. 300 jKr.) kuvataan toisinaan liitettynä laivaan tai ankkuriin.  Paitsi merenkulkijoiden ja kalastajien, P. Nikolaus (hence Santa Claus) tunnetaan laajalti myös joululahja-patronuksena.

MAALAISET, KAUPPASAKSAT, MERENKULKIJAT

”Maalainen” tarkoittanee ennen muuta tietyllä maa-alueella pysyttelevää henkilöä, toisaalta ei-urbaania henkilöä, kolmannelta kannalta ehkä rajoitetummin historiallisessa mielessä ja säätyjaon kannalta sellaista henkilöä, joka on maahan sidottu elinkeinonsa (maanviljelys) tähden.  Maalainen ei ole, ei saata eikä todennäköisesti haluakaan olla juuri tekemisissä merillä liikkumisen kanssa.  Sitä vastoin hän on enimmäkseen tekemisissä kotitanhuviensa kanssa, joita heilimöivät kultavainiot ja aitojen seiväsrivistöt reunustavat (maaseudulla ihmiset nimittäin ovat aitoja).

Suomen kaupungit on 1600-luvulle asti perustettu rannikoille so. ennen muuta meriyhteyksien, toissijaisesti jokiyhteyksien ääreen.  Varsinkin suurporvareiden liiketoiminta on suuntautunut myös ulkomaille (sikäli kuin kaupungilla on ollut ulkomaankauppaoikeuksia).  Laivanvarustaminen ja kansainvälinen kauppatoiminta tietenkin on vaatinut huomattavia pääomia.  Tämä ei kuitenkaan mitätöi sitä seikkaa että ns. talonpoikaispurjehdus pohjoisen Itämeren alueella on aikanaan ollut esim. Suomen länsirannikon talonpojille yhtäältä merkittävä tulonlähde ja toisaalta voimainponnistuksen aihe.  Vaihdannan piiri kuitenkin pohjimmiltaan on kaupunkilaisten ja kaupungin (kantasana kauppa) ominaisaluetta.

Toisaalta paitsi tavara, myös erilaiset tavat ja kulttuurivaikutteet ovat vaihtuneet ja levinneet meriteitä pitkin ja nimenomaan kaupunkien kautta.  Tätä taustaa vasten ”maalainen” lähtökohtaisesti on myös ”ei-kosmopoliittinen” ja etenkin ennen modernien aikojen tieverkostoa, liikennevälineitä sekä tiedonvälityskeinoja sellainen henkilö, jonka kulttuurivaikutteiden uudet tuulet saavuttavat vasta myöhemmin.  Mitä kaikkea jännittävää satamakortteleiden karvaisilla ja ahavan pureskelemilla merimiehillä onkaan ollut esitettävänään!  Sitä ihmettelivät maallikot ja juntit huulet pyöreinä.

Suomen kaupungit ja sitä myötä porvarit olivat kuitenkin pikkutekijöitä verrattuina 1100 – 1300-lukujen saksalaisalueiden hansakaupunkeihin tai välimeren rannikoiden kauppakaupunkeihin.   Suomalaiset kaupungit olivat kuitenkin saksalaisen Hansa-liiton vaikutuspiirissä.  Nimitys ”kauppasaksa” kertoo, mistä porvarillinen kulttuuri (kireän historiallisessa merkityksessä) pääsääntöisesti periytyy.   Hansan alaiset kauppa-alukset käyttivät punapohjaisia lippuja – ensimmäinen tunnettu on kokopunainen Hampurin kaupungin lippu – joista muodostettiin erilaisia risti- (mm. Danzig) ja raitavariaatioita (esim. Rostock, Lyypekki).  Samaten mm. Välimeren alueella Genovan kaupunki käytti punaista ristiä valkoisella pohjalla, täysin identtisenä englantilaisalusten käyttämään tunnukseen.  Englantilaisten ja genovalaisten suhteista tässä asiassa on olemassa erilaisia teorioita.  Pyhän Yrjön – jonka tunnus mainittu risti on – oli tavallaan katsottu näin suojelevan tahoillaan kumpaakin aluetta.

Myöhäiskeskiajan kauppa-alusten liikkumapiiri on ollut kuitenkin sen verran rajoitettu, ettei ”edes” Euroopan laajuista (missä laajuudessa on syytä käyttää käsitettä ”Eurooppa” on kiistanalaista) standardisointia sekaantumisvaaran vuoksi ole ollut olemassa.  Saksalaisalueiden ja genovalaiset alukset eivät tulleet liikkuneeksi samoilla vesillä.  Yleisesti ottaen alukset ovat purjehtineet ennen muuta kotikaupunkinsa tunnuksen alla.  Vaakunoiden kohdalla tilanne on ollut samantyyppinen; yhteistä ja ”kansainvälistä” sääntelyä (ja toisaalta riitoja käyttöoikeuksista) on syntynyt laajamittaisemmin vasta, kun suuri määrä eritasoista aatelistoa Euroopan eri puolilta on liittynyt yhteen joukkoon ristiretkien tähden.

SEITSEMÄN MEREN HAMUAJAT I-III

Kaukomaahakuisuus ja uusien markkina-alueiden kiihkeä isoaminen 1400-luvulta alkaen on ollut länsimaisen kulttuurin ja imperialismin levittymisen yleinen edellytys, toisaalta myös merenkulkuun liittyvien menettelytapojen ja tunnustenkäytön yleisen säätelyn ja myöhemmän standardisoinnin ehto.  Tutkimusretkien ja maailmankaupan ensimeripeninkulmien myötä merivaltojen liput hulmusivat missä päin maailmaa hyvänsä.

I Portugalilaiset valloittavat maapallon

Portugalilaisten uteliaisuuden, merenkäyntivimman ja yleisen suurvaltapolitikoinnin alkuunpanijana voidaan eräässä mielessä pitää prinssi Henrikiä (1394 – 1460), joka myöhemmin sai lisänimen Purjehtija (Henrique o Navegador).  Hän oli kiinnostunut kartoista ja perusti Lagosin merenkulkukoulun.  Henrik Purjehtija oli myös Kristuksen veljeskunnan (Temppeliherroja seurannut sotilaallis-poliittinen järjestö) johtaja aikanaan; Portugalin maineikkaimmat tutkimusmatkailijat (mm. da Gama) seilasivat järjestön tunnusten alla.   Tunnus, puna-valkoinen risti, oli ommeltuna alusten purjeisiin.  Kysymys oli osaltaan siis myös ristilähetyksestä parhaimmanlaatuisena esimerkkinä.

Portugalin nykyisessä lipussa esiintyy varsinaisen vaakunan (as quinas, ”vitoset”) alla ja taustana kullanvärinen ns. armillaarikehä, pallon muotoinen eräänlainen astrolabi, siis tähtien liikkeen tarkkailuun, maapallon havainnointiin ja siten navigointiin liittyvä apuväline.   Latinan armilla merkitsee juuri kehää tai piiriä, ja laitteen otto mukaan sekä vaakunaan että lippuun kuvaa oivasti portugalilaisten tutkimusmatkailijoiden maailmanlaajuista vastuuta.  Sillä niin kuin portugalilaiset itse sanovat, O mundo é nosso – niin vastaavat englantilaiset nopeasti: the World is Ours!  Portugalissa armillaarikehää on käytetty Manuel I:n hallintokaudesta (n. 1500) eteenpäin; alun perin se oli hänen henkilökohtainen tunnuksensa.  Myöhemmin sama teema toistuu mm. Rio de Janeiron kaupungin vaakunassa.

II Alankomaiden oranssi

Alankomaiden sini-valko-punainen trikolori periytyy 1570-luvulta.  Yhdistyneiden Alankomaiden lippu, ns. Prinsenvlag, on ensimmäinen yksinkertaisiin ”raitoihin” perustuva kansallisuuslippu ja alkutahti lippujen ei ehkä enää niinkään symbolisille vaan pikemminkin poliittisille merkityksille.   Itse asiassa myöhemmin punaiseksi vaihdettu kolmas väri oli alkujaan oranssi, väri, joka nykyäänkin usein tavataan eri yhteyksissä liittää alankomaalaisiin.  Alankomaiden alue kuului 1500-luvun jälkipuoliskolle Espanjan kruunun alaisuuteen, kunnes 1570-luvulla protestanttiset maakunnat erinäisten uskonnollis-poliittisten syiden vaikutuksesta yhdistyivät Utrechtin liitossa Wilhelm Oranialaisen johdolla kapinaan Espanjan Filip II:sta vastaan; kapinan tuloksena oli pohjoisten maakuntien (contra katolilaiset, nykyinen Belgia suurin piirtein) muodollinen itsenäistyminen.  Alankomaiden ”vapauttaja” Wilhelm oli alkuaan Nassaun kreivikunnasta ja peri myöhemmin nykyisessä Etelä-Ranskassa sijaitsevan Orangen seudun läänitysalueekseen – tästä siis nimi Willem van Oranje.   Englantilaisittain hän on saanut myös epiteetin ”tuppisuu”, William the Silent (hän lienee kai hävennyt englantiaan sosiaalisissa tilanteissa).

Orangen vaakunassa kuvataan kolme appelsiinia, joiden oranssia väriä alettiin pitää siis ensin  lääninherra Vilhelmin väreinä, ja myöhemmin, Vilhelmin poliittisen aktiivisuuden vuoksi toisaalla, vapaiden Alankomaiden värinä.  Alkuperäinen Orangen kaupungin vaakuna appelsiineineen puolestaan on hyvä esimerkki heraldisen tunnuksen ja väärinkäsitykseen perustuvan etymologian yhteydestä, koska kaupungin nimellä ei ole oranssinvärisen hedelmän kanssa mitään tekemistä (se perustuu johonkin kelttiläisen vedenjumaluuden nimeen).  Näin ollen kaupungin tunnukseksi on vahingossa tai tieten tahtoen alkuaan otettu vain nimityksensä puolesta samalta kuulostava objekti.

Väärinkäsityksiä eli ei, oranssi yleisemminkin ottaen on edellä kerrotun vuoksi levinnyt merten taa, protestanttisuuteen ja toisaalta alankomaalaisuuteen assosioituvana värinä esimerkiksi Etelä-Afrikan valtion kuten myös New Yorkin (alk. alankomaalainen Uusi Amsterdam) kaupungin käyttämässä lipussa.  Vilhelm III, niitä oranialaisia hänkin, oli Alankomaiden myöhempi käskynhaltija sekä sittemmin Ison-Britannian kuningas (1689 – 1702) ja edelleen protestanttien voimakas tukija saarivaltakunnassa.  Tämän vuoksi myös Pohjois-Irlannin protestantit ovat näihin päiviin asti hyödyntäneet oranssia väriä (contra katolilaisten vihreä), joka sisältyy myös Irlannin tasavallan 1919 käyttöön otettuun trikolori-lippuun.

Miksi alankomaalaiset vaihtoivat 1600-luvun myötä lippunsa oranssin punaiseen?  Eräs selitys on juuri merenkulun nouseva merkitys; oranssi etenkin vaaleahkonsävyisen sinisen kanssa erottuu huonosti merellä liikuttaessa.  Toisekseen oranssi väri senaikaisten värjäystekniikoiden ansiosta haalistui auringossa nopeasti. Oranssi on myös heraldiikassa harvoin käytetty väri, koska sen erottaminen kaukaa punaisesta ja toisaalta kullasta saattaa olla hankalaa.

On hyvä muistuttaa myös siitä, että Venäjän nykyisen valko-sini-punaraitaisen lipun esikuvana on kiistatta ollut em. Alankomaiden lippu.  Pietari I, sittempi Suuri nimittäin kulki 1600-luvun lopulla eurooppalaisia kaupunkeja vähin äänin incognito tarkkaillen ja imeäkseen vaikutteita länsimaisesta hapatuksesta.  Tavoitteena lienee todennäköisesti ollut etenkin alankomaalaisilta mallia ottaen kehittää venäläinen laivasto ja parantaa venäläisyys yleensä.  Pietari Suuren ansiosta Venäjällä tapahtuikin useita muutoksia, ja yhtä kaikki lipusta sinänsä tuli edustava ja länsimaisen muodin mukainen.

III Union Jack

Englantilaisissa aluksissa käytettiin 1600-luvulle asti lippua, jossa valkealla pohjalla on punainen risti (kuten todettua, Pyhän Yrjön tunnus).  Skotlannin tunnus on ja on ollut valkoinen ”rasti” sinisellä pohjalla, joka on Pyhän Andreaksen risti.  Punainen ”rasti” valkoisella pohjalla puolestaan on Pyhän Patrikin ja edelleen Irlannin tunnus.  1600-luvun alusta, jolloin Englannin ja Skotlannin kuningashuoneet yhdistettiin, muodostettiin myös uuden Ison Britannian yhdistelmälippu joka sisälsi ensin mainitut kaksi ristiä ikään kuin päällekkäin.  Myöhemmin, kun 1800-luvulla Irlannin ja Ison Britannian kuningashuoneet yhdistettiin, myös kolmas risti, siis P. Patrikin tunnus liitettiin mukaan.  ”Union Jack” brittiläisten yhdistelmälippujen nimityksenä periytyy 1630-luvulta.

James I hallitsi Englantia ja Skotlantia 1600-luvun alussa.  Huolimatta siitä, että ”James” on heprealaisperäisen Jaakobin englantilaistettu muoto (suomalaisittain on puhuttu Jaakoista kuningashuoneessa), ei jack todennäköisesti periydy kuninkaan nimestä.  Jack on yhdistetty englannissa ainakin 1400-luvulta miltei aina Johniin eli Johannekseen, yleensä merkityksessä ”heppu”, ”jannu”, ”jätkä” (vrt. jack-of-all-trades, jokapaikan höylä, jackass, urosaasi; regular john, miesprostituoidun uskollinen asiakas jne.).  Konnotaatioita on lukuisia, ja ne ovat kaikki poikkeuksetta erittäin kiehtovia.

Brittiläisen merihistorian kannalta mielenkiintoista on se, että tarkassa merkityksessä Union Jack alkuaan on nimenomaan tarkoittanut vain ja ainoastaan sitä pienehköä lippua, joka vedetään kuninkaallisen aluksen etuosan rainetankoon (tämän aluksen osan nimitys on juuri ilmeisesti alun perin jonkinlaisen merislangin mukaisesti jack).  On vielä paikallaan todeta, että keulalipun laskeminen (jack off) laiturissa/ankkurissa oltaessa ei milloinkaan ole ollut suotavaa; tilanteena se on ollut leimallisesti häpeällinen ja tulkittu merkiksi luovuttamisesta.  Eritoten viktoriaanisen ajan virallisessa käyttäytymisnormistossa tällainen on ollut vasiten tuomittavaa ja turmiollista.

JOLLY ROGER,MERTEN KAUHU Haa!  Hui!

Siellä missä on taloudellisia intressejä, on myös rosvousta.  Kauppa-alusten ryöväystä lienee harrastetun yhtä pitkään kuin itse merikauppaakin.  Kenties klassinen, populaari- ja lastenkulttuurin ruokkima mielikuva merirosvoista silmälappuineen jne. juontunee kuitenkin 1600- ja 1700- luvun Länsi-Intiasta, joka muodosti tärkeän lenkin eurooppalaisten valtioiden harjoittamassa sokerin-, rommin- ja orjanhienhuuruisessa kolmikantakaupassa.  Käytännön seikoista johtuen juuri esim. Karibian saaristoalue, Englannin kanaali ja Malakansalmi nykyisen Indonesian suunnassa ovat luoneet oivat puitteet merirosvoukselle.  Kauppalaivojen jahtaaminen aavalla merellä on verrattomasti hankalampaa.

Kukkeimmillaan kysymys on ollut ilmeisen korkeasti organisoidusta rikollisuudesta ja taloudellisen hyödyn tavoittelusta.  On vaikea sanoa, missä määrin kyse on ollut ”suoranaisesta pakosta”; tunnetuimmat merirosvopäälliköt ovat olleet niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin hyväosaisia verrattuna paikalliseen väestöön. Toisaalta merirosvouksen ”kultakaudelta” tunnetaan myös robinhoodmaista toimintaa.   Useimmat jengijohtajat olivat eurooppalaisia merimiehiä (usein hollantilaisia, ranskalaisia ja Brittein saarilta) ja alkuaan tietyn hallituksen palveluksessa, joko itse kuninkaallisessa laivastossa tai sitten yksityisinä toimijoina mutta hallitsijan ”mandaatilla” kenties ryöväten ja häiriten kilpailijamaiden kauppalaivoja. Monissa tapauksissa herrat myöhemmin erosivat tai erotettiin taloudellisista ja/tai poliittisista syistä tehtävistään ja he siirtyivät kokonaan lainsuojattomiksi ja ”omaan bisnekseensä”.    Pahamaineisia merirosvoja olivat esim. englantilainen Edward Teach (ns. Mustaparta) ja skotlantilainen William ”Captain” Kidd, joka legendan mukaan on haudannut kultaa sisältävän aarrearkun jonnekin.

Merirosvolippujen funktio ja yleisteema on uhkailu, pääkallo useimmin toistuvana teemana.  Ristiin asetetut reisiluut tai sapelit kallon alla on toinen yleinen teema; kolmas joka ei groteskiudessaan häviä lainkaan ensin mainituille, eikä oikeastaan millekään, on tiimalasi.   Viimeiseen liittyvän ajatuksen on toisessa yhteydessä myöhemmin esittänyt Andy Warhol (oliko hän rosvo?): ”Your 15 minutes are up”.  Teidän hetkenne ovat koittaneet.

Nopeasti ajateltuna merirosvolipun mastoon nostoa voisi verrata siihen että murtovaras muistaisi käyttää jänisräikkää.  Logiikka on kai se, että lippu nostetaan vasta sitten, kun kohdealuksen ei enää ole mahdollista paeta: pääkallolippu ilmoittaa että vastarinta on turhaa.  Toisaalta mikäli se ilmoittaisi väistämättömästä kuolemasta joka tapauksessa, olisi kauppa-aluksen (kunniantuntoisen ja ärsytetyn) miehistön turhaa olla vastustamatta ja siten suuresti hankaloittamatta ryöstäjien aikeita loppuun saakka.  Ilmeisesti vakiintunut viesti on yleisimmin ollut se, että kuolemanne tulee (olemaan kauhea) vain mikäli yritätte vastarintaa, koska tiedetään raportoidun tilanteista joissa raskaastikin aseistettu miehistö on luovuttanut lastin vailla taistelua/hyödykkeiden tärvelyä ja säästynyt näin naarmuitta.   Tämä vaihtoehto jonkinlaisena psykologisen sodankäynnin luomana etulyöntiasemana on tietenkin ollut merirosvojenkin voimavarojen ja hyödyntavoittelun kannalta optimaalista.

Alkuaan tunnetut merirosvojen käyttämät liput olivat pohjaltaan punaisia (punaisten lippujen historia Ranskan vallankumouksen jälkeen on oma historiansa).  Samaan tapaan aiemmin Pyhässä Saksalais-Roomalaisessa keisarikunnassa täyspunaisen lipun, ns. Blutbannerin sai vasalli käyttöönsä keisarin mandaatilla.  Se antoi haltijalleen alueellaan suoran tuomio- ja täytäntöönpanovallan (ergo, luvan tappaa).  Näin ollen tällä logiikalla ”verilöylyviirin” tarkoite piratismin yhteydessä oli kertoa kohdemiehistölle heidän henkensä olevan tuosta hetkestä lukien rosvojen käsissä.   Itse asiassa juuri punaisen lipun pohjalta periytyy tiettävästi koko pääkallolippujen yleisnimitys angloamerikkalaisessa maailmassa.  Kallopään nimi Jolly Roger, lystikäs tai hilpeä Roger, juontuu todennäköisesti ranskan sanoista jolie rouge ”soma punainen”, oikein hupaisa nimitys joilla näitä varhaisimpia juuri merirosvoukseen liittyviä lippuja on kutsuttu.  1700-luvun alussa merirosvolippujen pohjaväri vaihtui epäselvistä syistä yleisesti mustaksi.

On kuitenkin huomautettava, että vesialueilla joilla liikkui paljon erimaalaisia ja eri tavoittein liikkuvia aluksia, oli useimmiten joka laivassa (ei siis yksinomaan merirosvoilla) kokoelma eri valtakuntien/kauppakomppanioiden jne. lippuja joita vaihdellen pyrittiin hankkimaan itselle edullinen asema esiintyen toisille myötämielisenä tai puolueettomana tahona.  ”Karibian peliteoria” perustui yleisesti oletusarvolle, jonka mukaan joka aluksen kapteenilla on pahat mielessä eikä toisaalta vara venettä kaada.

Kurssi kohti sivistyneempää maailmaa

1800-luvulta meidän päiviimme asti voisi liputusta ja lippujen käyttöä katsoa määrittävän hyvin yleistäen teknillinen lähestymistapa ja kansainvälinen standardisointi viestinnässä, toisaalta kansallisuusaate ja siihen kytkeytyvät moninaiset liturgiset muodot ja seikkaperäinen protokolla.

Useat maallikotkin osaavat yhdistää tietynlaisen neliskulmaisten viestilippujen sarjan juuri vesillä liikkumiseen.  Näiden pohjana on ollut 1800-luvun puolivälissä Ison-Britannian kauppa- ja teollisuusministeriön liputuskoodijärjestelmä.   Perustaltaan aakkosiin ja numeroihin sidotut viestiliput kansainvälisenä ja yleisesti ymmärrettävänä yhteissysteeminä periytyvät 1920 – 1930 -luvun Kansainvälisistä Radioviestinnän Konferensseista; paranneltuina 1960-luvulta.  Asiaan pintapuolisesti perehtyneen silmin ko. liput on merkkeinä laadittu vain ja ainoastaan tehokasta erontekoa silmällä pitäen; kysymys on ”vesien keinotekoisista aakkosista”, eikä muunlaista kuin rauhaa ja yhteisymmärrystä edistävää poliittista tavoitetta ole niiden taustalta ainakaan äkkiseltään helppo havaita.

Erilaiset liputustavat ja -käytännöt merillä liikuttaessa kuin maissa oltaessakin ovat taiteen laji.  ”Lippuetiketti” on lähtökohtaisesti paikallista ja sopimuksenvaraista.  On kai selvää, että valtion omistuksessa olevat alukset ovat liputtaneet erimuotoisia kansallislippuja itsenäisyydestä alkaen, mutta kenties kiinnostavampaa ovat juuri purjehdusseurojen käyttämät liput, koska niiden historiallisuus tuntuu voimakkaasti kytkeytyvän nationalistiseen eetokseen.

Yhdistystoiminta vapaa-aikaan liittyvänä ja erotettuna varsinaisesta elannonhankinnasta tuotti ensimmäiset organisoidut purjehdusklubit tai -seurat.  Satunnaisemman ja tapauskohtaisen huvipurjehduksen alku lienee kuitenkin aiempi. Ensimmäiset englantilaisten purjehdusseurojen (yacht clubs) liput periytyvät 1700-luvulta, suomalaisten 1800-luvulta.   Suomen kontekstissa 1800-luvulla purjehdusseurojen, niin kuin yhdistysten perustamiseen yleensäkin suuriruhtinaskunnassa liittyi usein nousevan kansallisuusaatteen uhma ja venäläistämistoimenpiteiden vastaisuus.  On hyvä huomata, että purjehdusseurat ovat samalla olleet myös maan ensimmäisiä urheiluseuroja 1850-luvulta alkaen, tavoitteena yleisen vesillä liikkumisen, veneenkunnostustaitojen ja tietämyksen edistäminen.

Suomessa sittemmin kansallislippuna käytetyn siniristilipun malli periytyy juuri purjehdusseuroilta (ensimmäisenä käyttöluvan sai Nyländska Jaktklubben 1860-luvulla), jotka lipun yläkulmassa käyttivät useimmiten kotikaupunkinsa tai -maakuntansa vaakunaa.  Tähän malli sinisestä rististä valkoisella pohjalla oli puolestaan siirtynyt Pietarin keisarilliselta purjehdusseuralta.  Monille lienee tuttua se, että Suomen kansallinen lippu kuuluu skandinaaviseen ristien perheeseen, mutta hattujen polkemisen veroinen pettymys on kai se, ettei puhtoisia hankia, valkeita kesäöitä ja sinistä taivasta värjännytkään saksalaisperäinen kansallisromantiikka ja Johann Gottfried von Herder, vaan isonvihan isä, Venäjän laivaston ja sen lippujen kehittelijä, purjehtimisesta innostunut Pietari Suuri (Jestas!)

Tälläkin haavaa purjehdusseurojen lipuilla, jonka ”perusmalli” on siniristilippu jonka sinisen ristin päällä on vielä kapeampi valkoinen risti, on kansallislipun status, toisin sanoen purjehdusseurat ovat yhdistyksinä siksi poikkeuksellisia, että ne eivät toiminnassaan käytä ”vain” tapauskohtaista järjestölippua.  1970-luvun kriitillisessä hengessä tämän erityisstatuksen tarpeellisuudesta keskusteltiin ja olemassaolosta tosin väännettiin peistä eduskunnassa.  Yhtä kaikki poliittisia tahoja riitti kyllin puolustamaan pursilipun statusta.  Yleisesti ottaen purjehdusseurojen lippukäytännöt ja herrasmiessäännöt – etiketti ja hyvä merimiestapa – ovat monien muiden alojen järjestöihin verrattuna rikkaammat ja monipolvisemmat.

Omituista on, ettei lippua, varsinkaan kansallislippua maalla eikä vesillä ole pidetty minä hyvänsä tarve- tai koriste-esineenä.  Sen, kuten kovin monen muunkaan seikan kohdalla ei 2000-luvulla ole välttämättä syytä puhua tabusta, mutta huomionarvoista on että lippujen käyttöönottoon, käsittelyyn ja hävittämiseen on olemassa tarkat sääntönsä.  Kauaskantoinen ongelma varsinkin kansallisuusaatteen synnyn jälkeisellä ajalla tietenkin on, että liput ja vaakunat paitsi yhdistävät, ne myös erottavat.  Toteemien luomisesta, niiden alle kumartumisesta sekä nationalistisen ajattelun muodikkuudesta ja rienaamisesta ei tässä ole syytä eikä halua kirjoittaa.

*********************************************************

Haaveitten ulapoilta takaisin rantaan.  Purjeet alas ja roskat lajiteltuina roskikseen.

⃰  Merirosvolaulun meni sanoittamaan suomeksi Sauvo ”Saukki & pikkuoravat” Puhtila (1976).  Sävel on toisinto Karibialta, otaksun.  Musta lippu viittaa merirosvojen lipun väriin ja luo kontrastin syyttömän siirtomaatavarakauppiaan paljaaksi kaluttuun valkeaan pääkalloon.  ”Hulabaloo-balai” on puhdasta huligaaninonsensea eikä merkitse mitään millään kielellä.   ”Piraattilaulujen moraalikoodisto ja pedagoginen perusteltavuus eilen – huomenna” on toisen tarinan aihe, johon minä vielä palaan.

Lari Rantanen

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja Suomen historian jatko-opiskelija Turun yliopistossa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *