Arvostelu: Valo merellä – Suomen majakat 1753-1906
Seppo Laurell on kirjoittanut massiivisen kirjan Suomen majakoiden historiasta. Teoksen lähtökohtana on Kansallisarkiston kätköistä löydetyt majakoiden alkuperäispiirrustukset ja hahmotelmat. Taideteoksien veroiset piirrokset haluttiin julkaista kaikkien nähtäviksi.Taideteoksia ovat myös Petri Porkolan valokuvat majakoista nykykunnossa. Valo merellä kertoo kattavasti suomalaisten majakoiden rakennushistorian.
Suomen rannikot olivat Ruotsin vallan aikana pimeitä paikkoja yöaikaan. Ainoina valonlähteinä olivat majakat Utössä ja Porkkalanniemen eteläpuolella sijaitsevalla Rönnskärin saarella, jossa Suomenlahti on kapeimmillaan. Ei siis ihme, että karikkoinen saaristo ulkoluotoineen oli merenkulkijoille pelottava paikka. Kokematon kapteeni saattoi ajaa miehistönsä syvälle surman suuhun vaikeisiin olosuhteisiin ja jos meri ei vienyt henkeä niin rantarosvot vaanivat ainakin laivan lastia. Hurjimmat tarinat kertovat jopa saaristolaisten surmanneen onnettomien laivojen miehistöjä muhkean saaliin toivossa.
Utön vuonna 1753 rakennettu majakka oli Suomen saariston ensimmäinen ja sen tekniikka oli aikansa parhaimmistoa, kuten monissa muissakin tulevissa majakoissa. Suomen- ja Pohjanlahden rankat jäiset olot ovat asettaneet majakoille ja niiden suunnittelijoille suuria vaatimuksia ja tämä voi olla yksi syy, miksi juuri täällä testattiin uusia ratkaisuja majakoita rakennettaessa. Moni majakka-arkkitehdeistä oli myös aikansa tunnetuimpia arkkitehteja jotka muovasivat myös suomalaista kaupunkikuvaa. Vaikka Utön majakka rakennettiin 1700-luvulla, ei merimiesten tarvinnut olla ennenkään täysin ilman valoa tai opasteita Merkkitulia ja pookeja oli rakennettu jo aiemmin. Varsinainen majakoiden rakentamisen kultakausi ajoittui suuriruhtinaskunnan aikaan, jona rakennettiin 26 majakkaa Oulusta Suomenlahden perukoille Haapasaareen, sekä kaksi majakkaa Laatokalle turvaamaan idänkauppaa.
Majakoiden rakentamisen pontimena oli usein turvallisuusnäkökohdat, joilla pyrittiin parantamaan merenkulkijoiden navigointimahdollisuuksia. Ensisijaisen syyn lisäksi projektien takana saattoi olla ulkomailta tullut painostus tai ulkomaankaupan edistäminen. Lisäksi eteenpäin vievinä syinä saattoi esiintyä satamakaupunkien keskinäinen kilpailu ja maanpuolustukselliset näkökohdat. Melko usein majakkaprojekti aloitettiin vasta kantapään kautta opittujen raskaiden läksyjen jälkeen. Moni merimies ehti menettää henkensä, ja moni laiva painua hylyksi pohjaan, ennen kuin valonlähde merelle saatiin. Usein lykkäyksen syynä oli sama kuten monesti nykyisinkin, rahanpuute.
Seppo Laurell on pohtinut kirjassaan Valo Merellä – Suomen majakat 1953-1906 majakoidemme syntyhistoriaa. Kirja on melkoinen järkäle, kuten yleensä John Nurmisen säätiön kustantamat kirjat. Kirjan massiiviselle olemukselle on myös perustelunsa. Se sisältää Kansallisarkiston kätköistä osin sattumalta löydettyjä majakoiden alkuperäisrakennuspiirustuksia ja hahmotelmia, sekä Petri Porkolan upeita kuvia majakoista nykykunnossa. Piirustukset olivatkin kirjan julkaisun lähtökohta. Taideteoksien veroiset piirrokset haluttiin julkaista kaikkien nähtäviksi. Kirjan tekstiosuus taas nousi ajatuksesta kirjoittaa majakoiden rakentamisen taustahistoriaa. Kantavana kysymyksenä on, miksi majakat päätettiin rakentaa?
Merikapteeni ja tietokirjailija Laurell ei ole ensi kertaa asialla, vaan hän on kirjoittanut jo useita majakoita koskevia teoksia. Vuonna 1987 hän kirjoitti kirjan Aalloilla keinuvat majakat – Historiikki majakkalaivojen aikakaudesta ja museoalus Kemistä. Vuonna 1989 hän kirjoitti Majakat, sekä vuonna 1999 Suomen majakat, joka sai tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 2000. Edellisten teosten lisäksi hän on kirjoittanut useita muita merenkulkua ja saaristoa koskevia kirjoja.
Valo merellä -teoksen laadusta kertoo jotain se, että siitä tuli lähes heti julkaisunsa jälkeen Tieto-Finlandia-palkinnon voittajaehdokas. Aikanaan valintaraati perusteli kirjan mukaan pääsyä seuraavin sanoin:
”Kirja kertoo sanoin, kuvin ja aiemmin tuntemattomin alkuperäispiirustuksin tyhjentävästi Suomen majakoista, niiden historiasta ja niiden arkkitehtuurista. Raatia miellytti myös se, että kirja on samalla kertomus merenkulun kehityksestä eli siitä, miten Suomi avautui maailmalle.”
Päällisin puolin näyttääkin, että Valo Merellä on päivitetty versio Nemon julkaisemasta Suomen majakat -teoksesta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä Valo merellä ei sisällä kaikkia Suomen aluevesillä olevia majakoita ja toiseksi arkistojen kätköistä kaivetut piirustukset antavat edeltäjäänsä mielenkiintoisemmat lähtökohdat. Uskallan myös väittää, että majakoiden historiaa ei ole vieläkään kirjoitettu tyhjentävästi, sillä vaikka Laurell hyvin ja perinpohjaisesti on kirjoittanutkin, ei kaikkia näkökulmia ole kirjaan saatu ympättyä.
Kirjan näkökulma on hyvin tekninen. Ensimmäiset luvut keskittyvät majakan rakentamisen esihistoriaan, valolaitteiden kehitykseen ja majakoiden rakennuttajiin ja arkkitehteihin, jonka jälkeen jokaisen majakan rakennushistoria ensimmäisestä viivanvedosta valon sytyttämiseen kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti. Olin haltioissani lukiessani valolähteen kehityksestä metallipeileistä, argand-lampuista ja Fresnelin-linssistöistä. Mielenpainuvin yksityiskohta oli Hanhipaaden kohtalosta, joka historian myllerryksessä päätyi Neuvostoliiton alueelle. Alueellinen majakkahallinto oli niin haltioissaan uudesta energiamuodosta, että asensi majakkaan ydinkäyttöisen virtalähteen. Nyttemmin ydinvoimasta on luovuttu ja tilalle on vaihdettu harmittomampi 12 voltin kuivaparisto. Tämän tyyppiset yksityiskohdat osoittavat, ettei kirjailija ole ensi kertaa asialla. Kirjan teksti on vakuuttavasti ja asiantuntevasti kirjoitettu.
Majakat käydään kronologisesti läpi rakennushistoriansa mukaan ja viimeinen majakka, Tiiskeri onkin rakennettu vasta itsenäisen Suomen aikana, vaikka sen tarve oli havaittu jo 1800-luvun puolella, jolloin ensimmäiset suunnitelmat oli laadittu. Kronologinen eteneminen tuo esiin yhden kirjan heikkouksista, se alkaa jossain määrin toistamaan itseään. Vaikka jokainen majakka Itämeressä onkin oma yksilönsä jännine käänteineen, on niiden tekninen toteutus melko samaa kaavaa noudattava. Tämä seikka ei kuitenkaan vähennä kirjan arvoa, sillä kirja on parhaimmillaan kun sitä ei lue kerralla alusta loppuun, vaan käyttää hakuteoksena tai takkatulen ääressä luettuna tunnelmointikirjana. Sängyssä luettavaksi kirja ei tosin sovellu, sillä uni jää erittäin lyhyeksi painavan kirjan pudotessa lattialle tai lukijan kasvoille.
Olisin odottanut, että kirja olisi pureutunut syvemmin ihmisten elämään majakoiden varjossa. Nyt esille nousevat vain arkkitehdit ja satunnaiset rakentajat, jotka luontoa uhmaten pystyttivät nuo mystiset rakennukset keskelle kuohuvaa merta. Olisin mielelläni lukenut enemmän siitä venäläisestä armeijaosastosta, joka tuikkasi tuleen oman majakan Russarössä Krimin sodan aikana ja miksi suomalaisten majakoiden valolaitteiden hovitoimittaja Sautter Lemonnier & CO myöhästeli toimituksissaan niin paljon, että ne lopulta annettiin pahimmalle kilpailijalle Henry Lepaute & fils’lle. Mielenkiintoista muistitietoa, jota olisi lukenut mieluusti lisää muistakin majakoista sisältää Isokaria koskeva luku, jossa kerrotaan miten majakan vartijan ammatti siirtyi sukupolvelta toisellle kunnes majakka automatisoitiin ja viimeinenkin majakanvartija jäi eläkkeelle.
Kirjassa on yksi majakka joka nousee ylitse muiden. Suomen Eddystoneksikin tituleerattu Bogskär, jonka tarinasta myös kirjan nimi nousee. Bogskärin kallioluodot ovat pohjoisen Itämeren eteläisimmät vedenpäälliset kiintopisteet Suomen aluevesillä. Luotoja oli vaikea havaita keskellä merta vilkkaasti liikennöidyllä alueella, josta lähin ranta sijaitsi 30 meripeninkulman päässä. Laurelin mukaan lukematon määrä laivoja on vuosisatojen mittaan murtanut keulavantaansa luotojen kallioiden graniittiin. Jos luotoja oli vaikea havaita, oli rakennusprosessikin erittäin haastava ja majakka herätti huomiota ulkomaita myöden. Teos piirtää erittäin mielenkiintoisen ajankuvan majakan synnystä ja sen vaiheista nykypäivään saakka. Majakan maine kasvoi niin suureksi, että valtiovalta painatti hopeisia muistomitaleja jo vuonna 1883, joissa oli Bogskärin tornin kuva ja teksti LUX IN NOCTE, valo yössä.
Laurellin kirja saavuttaa erinomaisesti tavoitteensa pienistä puutteista huolimatta. Se ei ole kaiken kattava majakka teos vaan kertoo tyhjentävästi Suomen majakoiden rakennus- ja teknisen historian. Päätöksenteon prosessit ja niiden hitaus piirtyy lukijan mieleen varsin elävästi ja avaa Petri Porkolan kuvien avulla eteen maailman, joka on monille tuntematon vielä nykyisinkin. Olisi ollut sääli jos Laurell ei olisi tuonut päivän valoon upeita alkuperäispiirustuksia Kansallisarkiston kätköistä.
Lauri Kaira
Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu osoitteessa: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=1731