Suomen nuorisopurjehtijat ry etsii nuoria purjehtijoita mukaan kahteen regattaan

Seuran hallitusta oli mukana nuorten purjehtijoiden brunssilla, jossa saimme kuulla muunmuassa, että Suomen nuorisopurjehtijat ry etsii nuoria purjehtijoita mukaan kahteen regattaan tänä vuonna. Vapun aikaan olisi mahdollista lähteä kilpailemaan Mustallemerelle (sotavarauksella) ja heinäkuussa järjestettävään Gangut Regattaan etsitään valvojia vahtimaan ympäristöystövällisyyttä molemmille legeille. Jälkimmäisestä seurannee lisätietoa myöhemmin.

Mustallemerelle tall ships regattaan

The Gangut Regatta

Purjehdus ja vapaa-aika – Turkulaiset pursiseurat vapaa-ajan vieton näyttämöinä 1918 – 1940

Turkuun ja sen lähialueille oli vuoteen 1918 mennessä perustettu viisi purjehdusseuraa, joilla jokaisella oli oma jäsenkuntansa. Ne olivat eriytyneet sosiaalisten yhteiskuntarajojen mukaan. Jäsenkunnan rajoja rikottiin harvoin ja jos näin tapahtui, oli se useimmiten merkki sosiaalisesta noususta. Turun johtavana purjehdusseurana pidettiin vuosisadan alussa Suomen kolmanneksi vanhinta purjehdusseuraa Airisto Segelsällskapia (ASS), mutta sen valta-aseman kyseenalaistivat nousevat keskiluokkaiset seurat Turun Pursiseura (TPS) ja Arbetets Vänners i Åbo Segelklubb (ÅSK) 1920-luvulla. Naantalin Purjehdusseura – Nådendals Segelsälskap (NPS) ja Turun Työväen Pursiseura (TTPS) eivät haastaneet muita seuroja, mutta niillä oli oma keskeinen asemansa vapaa-ajan näyttämöinä. Tutkin artikkelissani, miten purjehdusseurojen sosiaaliset rakenteet ja päämäärät vaikuttivat jäsenkunnan vapaa-ajanviettotapoihin? Artikkelin alkuperäisaineistona käytän purjehdusseurojen arkistoja sekä aikalaismuistelmia. Keskeisenä tutkimustyökaluna olen käyttänyt diskurssi-analyysiä. Työ perustuu osittain kirjoittajan vielä toistaiseksi julkaisemattomaan sivuaine laudatur -työhön Suomen historian laitokselle.

Lauri Kaira

Linkki

Vuosijuhlat ovat ovella!

Hip hip, vuosijuhlat ovat ovella! Alkumaljoja kilistellään S/S Borella huomenna klo. 18.00 alkaen. Kaikille avoimet jatkot starttaavat ravintola Koulun historian luokassa klo. 22.00 eteenpäin, jossa estradille nousee Saukka. Seuraavan päivän oloa hoitaa silliaamiainen klo.12.00 -> osoitteessa Kaskenkatu 11D 61 á 5€.

AP:n jäsenmaksu 2014

Tiedoksi: Taas on se aika vuodesta, että SPV on laskuttanut meitä, joten vuoden 2014 jäsenmaksu on kerättävä myös Akateemisen purjehdusseuran jäseniltä.

Jäsenmaksu tulee olla maksettuna 4.2.2014 tai ennen vuosikokousta, jos haluat olla äänivaltainen.

Maksut ovat seuraavat

Opiskelijat ja jatko-opiskelijat 18€
Muut akateemisesti valveutuneet 40€

Kaikki vaihtoehdot sisältävät SPV:n liittomaksun 12,5€

FI55 8200 2710 0586 18 Akateeminen purjehdusseura. Viestiin oma nimi ja Jäsenmaksu 2014

Koska kaikkien etu on vakavarainen seura toivomme kaikkien maksavan jäsenmaksunsa eräpäivään mennessä.

Parhain terveisin
Akateemisen purjehdusseuran kommondori Sofi Ylikoski,(vara)kommodori Lauri Kaira ja varainhoitaja Jan-Erik Björklöf

Vuosijuhliin ilmoittautuminen

Oletko ilmoittautunut vuosijuhliin. Aikaa pidennettiin huomiseen saakka, jotta kaikki halukkaat voivat ilmoittautua mukaan. Nyt mahdollisuus myös sillikseen, joka kustantaa muutaman hörtselön siihen juhlan hintaan.
Have you registered for the annual celebrations. Time was extended until tomorrow, so that everyone who wants can sign up to. Now, the possibility of including sillikseen, which pays for a few hörtselön to the party charged. (Translated by Bing)

Yhteystietojen päivitys

Jäsenistö ohoi!

Päivittäkää muuttuneet yhteystietonne varakommodori Kairalle (etu.sukunimi@utu.fi), jotta posti löytää perille Nauticin ja muiden dokumenttien muodossa. Mikäli joku kadotettu sielu ei enää halua osallistua seuran toimintaan ensi vuonna (2014) ilmoittakoon siitä myös allekirjoittaneelle sähköpostiin 23.12.2013 mennessä. Mikäli lähdet vaihtoon ja et halua erota seurasta, mutta haluat tulevaisuudessa (vaihdon jälkeen) olla mukana toiminnassa. Ilmoita myös siitä.

(vara)kommodori Kaira

Telakkatyöläiset muuttivat maailmaa

Reilut 30 vuotta sitten 13.12.1981 Puolan johtoon noussut kenraali Wojciech Jaruzelski teki ratkaisevalta näyttäneen siirron. Puolaan julistettiin sotatila, joka päätti hetkeksi valtiosta riippumattoman ammattiliitto Solidaarisuuden käynnistämän muutosprosessin. Solidaarisuus oli kuitenkin jo ehtinyt kylvää Puolan yhteiskuntaan muutoksen siemenen, jonka merkitys näkyi vuosikymmenen lopulla kaikkialla itäblokin maissa. On jopa esitetty, että Solidaarisuuden synty saattoi alkuun sen historiallisen prosessin, jonka seurauksena Berliinin muuri murtui ja Neuvostoliitto romahti. Mutta miten kansanliike sai alkunsa?

Nykyinen Gdańskin telakka (puol. Stocznia Gdańska) tunnettiin kommunistisessa Puolassa Leninin telakkana. Telakka perustettiin toisen maailmansodan jälkimainingeissa vuonna 1945 Danziger Werftin ja Schichau-Werftin telakkojen raunioille. Marraskuussa 1947 valmistunut jykevä malmin- ja hiilenkuljetusalus S/S Sołdek oli ensimmäinen telakalla ja koko Puolassa rakennettu laiva toisen maailmansodan jälkeen. Gdańskin telakan toiminta lähti toden teolla käyntiin kuitenkin vasta vuoden 1948 aikana. Alkutaipaleella tuotanto koostui pääosin kalastustroolareista ja pelastusaluksista, mutta jo 1950-luvulla mukaan kuvioihin tulivat sota-alukset. Torpedoveneistä ja muista laivaston käyttöön suunnitelluista aluksista saivat nauttia lähes kaikki sosialistisen leirin valtiot, etunenässä isäntämaa Puola ja itäblokin suuri johtaja Neuvostoliitto sekä Bulgaria ja DDR.

Maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen Gdańskin telakka nousi elokuussa 1980, jolloin elettiin kylmän sodan kiihkeitä aikoja. Pieni viiksekäs mies, sähkömies Lech Wałęsa, kiipesi telakan aidan yli ja julisti miehityslakon alkaneeksi. Telakan työläiset olivat saaneet tarpeekseen Puolaa hallinneen työväenpuolueen yksinvallasta: salainen poliisi piti kansalaisia kuristusotteessaan, vapaita ammattiliittoja ei sallittu ja taloudellinen tilanne oli katastrofaalinen. Kourallisesta telakan työläisiä kasvoi nopeasti 10 miljoonan jäsenen Solidaarisuus-ammattiliitto (puol. Solidarność), joka haastoi tosissaan kommunistihallinnon.

Lakkotapahtumat paikan päällä todistanut brittiläinen journalisti ja historiantutkija Timothy Garton Ash on kuvannut Solidaarisuuden nousua ”historian eriskummallisimmaksi eurooppalaiseksi vallankumoukseksi”. Ensinnäkin katolisuudella oli kansanliikkeen nousussa valtaisa merkitys. Sen sijaan, että kirkko olisi toiminut vallanpitäjien apuna, ajoi se omia päämääriään uskonvapauden puolestapuhujana. Katolisuus yhdisti eri sosiaaliluokat, työläiset, talonpojat ja älymystön, toisiinsa. Se antoi voimaa vastarinnassa kommunistihallintoa vastaan. Solidaarisuuden polttoaineena toimi katolisuuden ja nationalismin muodostama seos. Tämä yhteenliittymä oli ollut jo pitkään olennainen osa puolalaisuutta ja näyttänyt suurta roolia maan vaiherikkaan historian mullistuksissa.

Kun Gdańskin telakalla työskenteli vielä kylmän sodan aikaan liki 20 000 työläistä, on heistä tänä päivänä enää vajaa 2 000.  Rahoitusongelmien vuoksi heillekään ei ole aina pystytty maksaa palkkaa ajallaan. Telakkaa on jopa uhannut lakkauttaminen, koska Euroopan unioni ei ole hyväksynyt Puolan valtion tukia sille. Loppu ei kuitenkaan vielä näytä siintävän horisontissa. Telakan nykyinen omistaja, ukrainalainen teräsmagnaatti, on siirtänyt tuotannon painopistettä perinteisistä troolareista ja rahtilaivoista erikoisaluksiin ja miljonäärien ökyjahteihin. Telakalla on rakennettu sen yli 60-vuotisen historian aikana yli 1 000 alusta – ja lisää on luvassa.

Myötätuulista alkavaa purjehdusvuotta toivottaen,

Päätoimittaja

Kuvalähde: anarkismi.net

Missä olemme, minne menemme? – Kommodorin lokikirjasta

Akateeminen purjehdusseura on purjehtinut myötätuulessa jo neljä purjehduskautta. Sen jäsenmäärä on kasvanut huomattavasti ja toiminta laajentunut alkuaikojen satunnaisista kesäpurjehduksista mittaviin eskaadereihin, joihin osallistuu jo kymmeniä purjehtijoita ja useita aluksia.

Toiminta on vireää ja sitä alkaa olla jo vuoden jokaisena kuukautena, myös purjehduskauden ulkopuolella. Akateeminen purjehdusseura järjestää talviaikana leijanlennätystä, kursseja sekä luentoja, joista on paljon hyötyä myös varsinaisena purjehduskautena. Vaikka toiminta on hyvässä käynnissä, tulee seuraa myös kehittää. Tulevana vuotena edessä onkin suuria projekteja, jotka saattavat seuran toiminnan uudelle tasolle. Jokaisen panosta tarvitaan näihin ponnistuksiin.

Akateeminen purjehdusseura ei ole perinteinen TYY:n alayhdistys, vaan siihen ovat tervetulleet niin opiskelijat, jatko-opiskelijat kuin yliopiston henkilökunta. Meillä ei ole tiloja kampuksella ja toimintamme painopiste nojautuu Suomen maantieteellisen sijainnin vuoksi kesään, jolloin yliopisto-opiskelijat rientävät valtiovallan toivomuksesta kesätöihin. Tästä syystä seuralla täytyy olla jokin yhdistävä tekijä pelkän toiminta-ajatuksen tukena.

Tulevana vuonna Akateeminen purjehdusseura tulee aloittamaan koulutusalushankkeen, joka tulevaisuudessa yhdistää seuran jäseniä enemmän kuin pelkkä alayhdistyksen toimistolla nautittu kahvikuppi. Purjehdusretket koulutusaluksen kannella niin auringossa kuin myrskyssäkin tullaan muistamaan vielä vanhoilla päivillä, kahvihetkiä yhtään väheksymättä.

Toisena merkittävänä hankkeena tulee olemaan pursiseuralippu, joka yhdistää Akateemisen purjehdusseuran ja sen jäsenet vuosisataiseen perinteeseen, jonka maamme toisiksi vanhin pursiseura Nylänska Jaktklubben aloitti vuonna 1861. Lipun viimeistely on käynnissä ja onkin mahdollista, että seuran purjehduskausi alkaa Vapun päivänä oman lipun naulauksella.

Hankkeet ja muut koitokset eivät saa kaikesta huolimatta mahtavuudessaan muuttaa sitä tosiasiaa, että purjehdusseuramme toiminnan on tulevaisuudessakin oltava ennen kaikkea hauskaa ja byrokratiavapaata. Uskon, että näin tapahtuu.

Kiitoksia kaikille hienosta purjehduskaudesta 2011. Odotan innolla vuotta 2012 ja sen tuomia hienoja kokemuksia.

Akateemisen purjehduseuran Kommodori

Lauri Kaira

Päätoimittajalta: Menestys panee pään pyörälle

Vuosi 1930 oli Neuvostoliitolle ”suuren muutoksen vuosi”. Juuri tuolloin käynnistyi maaseudun täydellinen kollektivisointi ja varakkaan talonpoikaisluokan tuhoaminen. Historiankirjat kertovat, että Stalin julkaisi Pravdassa maaliskuussa 1930 artikkelin ”Menestys panee pään pyörälle”.  Akateemisen purjehdusseuran lyhyttä historiaa voidaankin verrata vaivatta Neuvostoliiton alkutaipaleeseen. Pelkästään jäsenmäärän hurjaa kasvua tuijottamalla seuramme menestys on ollut kerrassaan huikeaa. Pää on mennyt ajoittain pyörälle. Kun Akateemisessa purjehdusseurassa oli jäseniä vuonna 2008 vaivaiset kahdeksan kappaletta, on heitä nyt jo 32. Samalla seuran toiminta on monipuolistunut huimasti: ensimmäiset vuodet viitoittivat tietä seuran perinteiden ja vakiotapahtumien muotoutumiselle, mutta nyt on päästy kunnolla vauhtiin.

On totta, että Neuvostoliiton nopea eteneminen takapajuisesta agraaritaloudesta teollisuusvaltioksi perustui paljolti niin sanottuihin ”uralilais-siperialaisiin” menetelmiin eli uhkailuun, suostutteluun ja kiristykseen sekä suoranaiseen terroriin. Kaikkein tärkein elementti muutoksessa oli kuitenkin vision voima. Akateemisen purjehdusseuran visiona on ollut alusta alkaen olla kampusalueen johtava ympärivuotinen tuuliurheiluseura. Tulevalla talvikaudella seura panostaa leijalautailuun.

Dynaamiset tuulet kuljettavat niin Akateemista purjehdusseuraa kuin sen verkkolehteä Sumutorvea eteenpäin. Sumutorvi on saanut uuden päätoimittajan. Voin jo tässä vaiheessa luvata, että lehti tulee tarjoamaan lukijoilleen mielenkiintoisia artikkeleita: luvassa on ainakin uraauurtava Itämeren ympäristöhistoriaa käsittelevä katsaus sekä laivanrakennuksen historiaan pureutuva artikkeli, unohtamatta tietenkään päivänpolttavia purjehdusaiheisia juttuja. Elämme asiakkaiden ehdoilla, joten lukijat voivat tarjota juttuehdotuksiaan vapaasti päätoimittajalle.

Neuvostoliiton tuho yllätti loppujen lopuksi miltei kaikki niin Suomessa kuin maailmallakin. On hämmästyttävää, että vain harva uskalsi tai pystyi näkemään myöhemmin selväksi käyneitä tosiasioita. Akateemisen purjehdusseuran tapauksessa karikot ovat utopiaa, sillä meidän arvomaailmamme ei perustu totalitarismiin. Seuramme nojaa vakaasti akateemisiin arvoihin: vapauteen, innovatiivisuuteen, yhteisöllisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen.

Dynaamisin terveisin,

Juho Nurmi

Sumutorven uusi päätoimittaja

Menestyksen alku: Laidan yli-tietovisa

Akateeminen purjehdusseura on rehellinen järjestö. Siksi onkin ensiarvoisen tärkeää kertoa kaikille lukijoille heti ensi alkuun, että tämän artikkelin perusrunko kirjoitettiin jo maaliskuun loppupuolen hämärinä iltoina. Siis silloin, kun legendaarista Laidan yli –tietovisaa ei ollut edes pidetty. Akateemiselle purjehdusseuralle kunnia on kaikki kaikessa, joten kaiken täytyy olla viimeisen päälle – oltiin sitten pohjassa tai hitusen pinnan yläpuolella. Onneksi kaikki meni kuitenkin käsikirjoituksen mukaan. Meillä on tarjota teille lukijoille täysin totuudenmukainen artikkeli. Olkaa hyvä ja nauttikaa!

Elettiin alkuvuotta 2011. Synkkä pimeys oli laskeutunut Turun ylle, kun Akateemisen purjehdusseuran hallitus kerääntyi kokouksen merkeissä erääseen turkulaiseen yksityisasuntoon. Tarjolla oli Lidlistä ostettua kahvia sekä erään paikallisen leipomon tuotteita. Lukijalle on syytä huomauttaa, että paikallisuus ja ekologisuus ovat Akateemiselle purjehdusseuralle kaikki kaikessa. Vedoten hallituksen jäsenten kiireelliseen aikatauluun, kokous jouduttiin järjestämään poikkeuksellisesti vasta auringon laskettua horisonttiin. Täten yksityisasunnossa jouduttiin turvautumaan keinotekoiseen valaistukseen. Aina kaikki ei ole mahdollista, vaikka haluaisi olla kuinka hyvä ihminen.

Mitä uudenlaista toimintaa voisimme järjestää vuodelle 2011? Siinä oli kokouksen aihe pääpiirteittäin. Hallituksen jäsenten mielikuvitus oli rajaton. Koska me olemme avoin järjestö, lukijalle on mielestäni syytä valottaa esitettyjä ideoita: meriaiheinen kokkikurssi, meri- ja veneilyhenkinen tietovisa, purjehdushenkisiä vaatteita esittelevä muoti-ilta, rommin maisteluilta. Hallitus oli yksimielisesti tietovisan kannalla, sillä se olisi edullista järjestää ja keräisi todennäköisesti eniten osanottajia. Hyvällä puheenjohtajalla on laajat verkostot. Näin on laita Akateemisessa purjehdusseurassa, joten puheenjohtaja Kaira esitti tietovisan pitopaikaksi Turun yliopiston nurkilla sijaitsevaa Proffan Kellaria. Kukaan ei olisi voinutkaan ehdottaa parempaa pitopaikkaa; tuohan legendaarinen Proffan Kellari auttamatta mieleen aidon merihenkisen kapakan.

Seuraavaksi oli aika miettiä, kuka toimisi visan juontajana. Jäsenillä oli mielissään vain yksi nimi: Cabbin Boy. Hänellä olisi laaja kokemus erityyppisistä tietovisoista koko eteläisen Suomen alueelta ja mikä tärkeintä, hän saisi olla kerrankin pyramidin huipulla. Nimittäin kokeneena purjehtijana Cabin Boy oli tottunut aivan toisenlaiseen marssijärjestykseen. Visan päivämääräksi päätettiin siltä istumalta 6.4.2011.

Akateeminen purjehdusseura noudattaa säänöissään oikeaoppisen opiskeluperinteen mukaisesti akateemista varttia. Tästä huolimatta Laidan yli –visan vetäjäksi valittu Cabin Boy osoitti hermoilun merkkejä, sillä Proffan Kellarin pöydät notkuivat tyhjyyttään kellon näyttäessä muutaman minuutin yli seitsemää. Kaiken lisäksi ne vähätkin asiakkaat, jotka olivat kuppilaan vaivautuneet, eivät olleet halukkaita osallistumaan itse visaan. Tähän paikkaan on asiallista todeta, että tietovisan markkinointikampanja oli jäänyt aivan viime tinkaan.

Onni oli jälleen kerran Akateemisen purjehdusseuran puolella. Viime vuoden vappupurjehduksella mereen pudonneet lukuisat oluttölkit eivät siis menneet täysin hukkaan, vaan niillä saatiin pidettyä hyvät henget tyytyväisinä. Viisarin osoittaessa varttia yli kapakkaan oli ahtautunut oikein mukava määrä väkeä. Vaikkei oman seuran väkeä ollut jostain kumman syystä raahautunut montakaan paikalle, visan osallistujamääräksi laskettiin 9 urhoollista joukkuetta. Kun ottaa vielä huomioon joukkueiden jäsenten määrään, osallistui tapahtumaan liki 30 innokasta visailijaa. Osanottajien taustasta on vaikea sanoa mitään muuta kuin, että väittäisin kaikkien olleen yliopisto-opiskelijoita, vaikka ikähaitari oli leveä. Kun osanottajia oli useammastakin tiedekunnasta, voidaan tapahtumaa nimittää varauksetta poikkitieteelliseksi.

Lienee tärkeää mainita jotakin tietovisan formaatista. Kilpailu muodostui 20:sta kysymyksestä, joiden pääpaino oli meressä ja veneilyssä. Viisi ensimmäistä olivat ajankohtaiskysymyksiä, loppujen aiheet vaihtelivat jalkapallosta Raamattuun. Cabin Boyn kehittelemä pisteytyssysteemi toi kilpailuun tärkeän jännitysmomentin. Oikeasta vastauksesta saattoi saada joko 1 tai 2 pistettä. Mikäli joukkue oli rastittanut vastauspaperistaan ykkösen: oikea vastaus toi tietysti 1:n pisteen, mutta väärästä vastauksesta ei seurannut pistemenetyksiä. Sen sijaan, jos joukkue rastitti kakkosen: oikea vastaus antoi 2 pistettä, väärän vastauksen seurauksena joukkue menetti kuitenkin 1:n pisteen.

Kisa oli alusta saakka tasainen, ja voittaja ratkaistiin vasta viimeisissä kysymyksissä. Erinomaiset palkinnot nostattivat joukkueiden motivaation huippuunsa. Proffan Kellari oli lupautunut sponsoroimaan tietovisaa ja tarjosikin voittajajoukkueelle kymmenisen juomalippua. Eipä ihme, että voittajia hymyilytti. Akateeminen purjehdusseura tarjosi omasta pussistaan palkinnot kakkoselle ja kolmoselle. Hopeajoukkueelle luovutettiin extra-kokoinen Aarrearkku-pussi, pronssille jääneet saivat tyytyä Thaimaasta tuotuun puiseen elefantti-avaimenperään ja värikkääseen kolikkokukkaroon. Pronssipalkintojen kohdalla luistettiin pahasti turkulaisuudesta, mutta on todettava, että paikalliset käsityöläiset olivat todennäköisesti valmistaneet tuotteet.

Tästä on hyvä jatkaa. Jos Laidan yli –visaa voi kutsua jo yhden esityskerran jälkeen legendaariseksi ja historialliseksi, ei tiedä mitä tulevaisuudessa seuraa. Perinteet ovat Akateemisen purjehdusseuran toiminnassa tärkeitä. Seuraava tietovisa-ilta järjestetään hyvässä lykyssä vielä tänä lukukautena. Mikäli et ensimmäisellä kerralla päässyt jostain syystä paikalle, kannattaa seurata Akateemisen purjehdusseuran tiedotusta ja tulla ehdottomasti seuraavalla kerralla visailemaan. Kiitokset vielä kaikille osanottajille ja ylipäänsä niille, jotka jaksoivat tämän artikkelin lukea!

Tässäpä uteliaille vielä visan kysymykset ja vastaukset:

1.Mitä erikoista oli Johanna Tukiaisen ja Arto Länsmanin häämatkassa? Johanna lähti matkaan yksin (mutta Arto taisi seurata myöhemmin perästä).

2.Mikä on Atalanta-operaatio? Euroopan unionin ensimmäinen merellinen kriisinhallintaoperaatio ja se aloitettiin joulukuussa 2008. Operaatio perustuu YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmiin.

3.Lento avaruuteen on ilmeisesti jo aivan passé upporikkaiden keskuudessa. Monimiljonääri Richard Branson on aiemmin puuhaillut avaruuslentoja rikkaille ihmisille. Branson aikoo julkistaa uuden huvituksen rikkaille. Mikä tämä on? Kalliita matkoja meren pohjaan minisukellusveneellä.

4.EU-komissaari Olli Rehn on tämänvuotisen Kalamaraton-tapahtuman suojelija. Tapahtuma käydään 21.-22. toukokuuta Helsingin ja Kotkan vesillä. Mikä on kisan voitossa ratkaisevinta? Kalamaratonissa ratkaisevinta ei ole saaliin paino vaan saatujen kalalajien määrä. Viimevuotinen voittaja,, veti vedestä jopa 28 erilaista kalalajia. Kalamaraton vaatiikin paitsi kestävyyttä kalastaa 24 tuntia, myös tunnistus- ja pyyntitaitoa.

5.Minkälainen aprillipila oli Turun Sanomissa aprillipäivänä? Turun Sanomat kertoo jääkiekkomuseosta, jota kaavaillaan turkulaisten jääkiekkoilijaveljesten Saku ja Mikko Koivun omistamaan kerrostaloon. Suomen ensimmäistä kerrostalomuseota varten oli saatu lehden mukaan vuokrattua vain parikymmentä asuntoa 36:sta. Vuokralaisten etujärjestön tekemän valituksen vuoksi museo olisi auki vain lauantaisin.

6.Mikä suomalainen suklaapatukka, jonka valmistukseen käytetään rommia? Da Capo, Fazerin valmistama suklaapatukka jo vuodesta 1916.

7.Mitä kalaa Mannerheim ei voinut sietää? Hauki, se oli hänen mielestään pikkukaloja syövä viheliäinen rantarosvo. Kaloista hän arvosti eniten kuhaa, josta hän söi mielellään pyrstön viereisen palan. Hän söi mielellään myös nahkiaisia.

8.Mikä on tilastollisesti Suomen ruotsinkielisin ammatti? Kalastaja. Tilastollisesti kaikkein ruotsinkielisin ammatti on kalastaja. Lakimiehinä, lääkäreinä ja yritysjohtajina suomenruotsalaisia on myös väestösuhdetta  suurempi osuus.

9.Missä sijaitsee Nerokkuuden meri, Moskovan meri ja Hiljaisuuden meri? Kuu. Kuussa on useita maassa nimettyjä järviä ja meriä. Vuorien nimet ovat suoraan maapallolta, kuten Apenniinit ja Kaukasusvuoret, mutta merten nimissä mielikuvitus on laukannut enemmän.

10. Kysytään italialaista jalkapallojoukkuetta, jonka vaakunassa on merimies? Sampdoria.

11. Mikä paikkakunta valittiin vuoden vierassatamaksi 2011? Vuoden vierassatama -äänestys järjestettiin jo 24. kerran. Internetissä kaikille avoimen äänestyksen järjestivät Suomen Purjehdus ja Veneily sekä matkapurjehtijoiden yhdistys Merikarhut. Raaseporin kaupungin omistama Tammisaaren vierassatama. aivan keskustan tuntumassa on yksi läntisen Suomenlahden harvoista veneilykeskuksista. Satama tarjoaa veneilijöille suojaisan sataman kaikkine ajanmukaisine peruspalveluineen. Lyhyen kävelymatkan päässä on kauppoja, tori, maamme ensimmäinen kävelykatu palveluineen ja Vanhankaupungin idyllinen puukaupunkiosa kujineen.

12. Mitkä Viking Linen alukset kulkevat reitillä Helsinki-Maarianhamina-Tukholma ja takaisin? Gabriella ja Mariella.

13. Mitä kulkuneuvoa Phileas Fogg käytti ensimmäisenä lähtiessään matkalle romaanissa Maailman ympäri 80 päivässä? Hevosvaljakkoa eli vossikkaa. Lyötyään vetoa klubillaan matkasta hän haki matkatavaransa Saville Roadin asunnolta ja aloitti matkansa maailman ympäri 2.10.1872 siirtymällä hevosvaljakolla Charing Crossin asemalle.

14. Kuten tiedämme oluttyyppejä on monenlaisia Mistä nimi Indian Pale Ale eli IPA –nimi juontaa? Oluttyyppi syntyi kun brittiläisessä imperiumissa kehitettiin oluita, jotka kestivät pitkän merimatkan Britanniasta Intiaan. Tämä saatiin aikaan lisäämällä korkean alkoholiprosentin oluihin runsaasti humalaa. Nykyään IPA:t tunnistaakin vahvasta humalan katkeromausta.

15. Mikä on Iku-Turso? Suomalainen sukellusvene tai kalevalaisessa runoudessa esiintyvä vedenhaltija tai merihirviö. Kalevalassa Louhi on kostoksi Sammon menettämisestä loihtinut Turson tappamaan Kalevan kansan. Iku-Turso nostaa kammottavan päänsä vedestä sankarien laivan vieressä, saaden meren kuohumaan. Väinämöinen tarttuu kuitenkin Iku-Tursoa korvasta. Iku-Turso lupaa, että jos saa säilyttää henkensä, ei hän enää nouse ihmisiä ahdistelemaan. Väinämöinen päästää Iku-Turson, joka on siitä lähtien pitänyt lupauksensa.

16. Millä surullisella tavalla elokuvaohjaaja Renny Harlin ja Carolco Pictures niminen yhtiö liittyvät toisiinsa? Rennyn vuonna 1995 ensi-iltansa saanut merirosvoseikkailu Kurkunleikkaajien saaren budjetti oli lähes 100 miljoonaa dollaria, mutta tulot jäivät vain 10 miljoonaan. Tuotantoyhtiö Carolco Pictures meni konkurssiin elokuvan epäonnistumisen myötä.

17. Minkä EU-valtion vaakunassa on sirppi ja vasara? Itävalta, sen vaakunasta löytyvät kaksipäisen kotkan lisäksi Neuvostoliiton mieleen tuovat tunnukset: sirppi ja vasara. Vaakunan esineet liittyvät kuitenkin kaksoismonarkian päättymiseen vuonna 1919 ja ne kuvaavat uuden tasavallan yhteiskuntaluokkia; vasara työväkeä ja sirppi talonpoikia. Vaakunassa on myös muurinharja, joka kuvaa porvaristoa.

18. Kuka Raamatun henkilöistä juopui ensimmäisenä? Nooa. Nooa oli peltomies ja ensimmäinen, joka istutti viinitarhan. Mutta kun hän joi viiniä, niin hän juopui ja makasi alasti majassaan. Hänen poikansa Haam meni majaan, näki isänsä hävyn ja kertoi siitä kahdelle veljelleen. Kun Nooa selvittyään päihtymyksestä sai kuulla nuorimman poikansa rikkeestä, hän vihastui ja nimitti Haamin jälkeläiset hänen veljensä orjain orjaksi. Näin on tulkittu mustaihoisten orjallisen tarinan alkaneen.

19. Mikä on Suomen vanhin urheiluseura? Suomen ensimmäinen urheiluseura, Segelföreningen i Björneborg (BSF), perustettiin talvimyrskyn keskellä Porissa 26. tammikuuta 1856. Suomen vanhin urheiluseura toimii edelleen aktiivisesti edistääkseen purjehdus- ja veneilyharrastusta.

20. Laita seuraavat kolme Kreikalle kuuluvaa Välimeren saarta (Aigeianmeri) oikeaan järjestykseen idästä länteen: Karpathos, Kreeta, Rhodos? Rhodos, Karpathos, Kreeta

Juho Nurmi

Vapun päivän purjehdus I / IV : Legendaarinen vapunpäivän purjehdus 2010 – Cabin Boy muistelee jälleen

Murhaavista pakkasista huolimatta kevät on jo ovella. Jäiden sulamista odotellessa on mitä parhain idea muistella purjehduskauden aloitusta vuosimallia 2010. Tuolloin kausi avattiin juhlavasti Vappuna, jolloin iloiset purjehtijat seilasivat kahden veneen voimin Raumalta Naantaliin. Toki jo aikaisemmin oltaisiin lähdetty vesille, mutta jäät lähtivät viime vuonna poikkeuksellisen myöhään. ”Turvallisuus ennen kaikkea” on seuramme miltei puhki kulunut motto, joten halusimme välttää riskejä viimeiseen saakka. Toivottavasti merten jumala Poseidon on meille tänä vuonna suosiollisempi, jotta pääsisimme liikkeelle jo hyvissä ajoin ennen Vappua. Seuraavaksi Cabin Boy palaa vajaan vuoden taakse muistelemaan legendaariset mittasuhteet saavuttanutta reissua.

Minut oli juuri edellisiltana poistettu henkilökunnan toimesta kaupungin suosituimmasta ravitsemusliikkeestä. Syynä tähän oli ikävä väärinkäsitys, josta on turha mainita sen enempää. Hetkeä aiemmin olin esittäytynyt uuden naisystäväni ystäville. Edes heidän anovat pyyntönsä eivät saaneet ravintolan henkilökuntaa toisiin aatoksiin. Episodi oli merkinnyt samalla loppua naisystäväni iloiselle ravintolaillalle. On sanomattakin selvää, että ihminen häkeltyy, kun seuralaista retuutetaan kohti ulko-ovea, jonka takana odottaa armoton pakkanen. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni rakastunut ja toivoin sydämessäni, että naisystäväni olisi minulle armelias. Vain tylsät ihmiset eivät tee virheitä.

Näillä ajatuksilla lähdettiin Vapun päivänä avaamaan kauan odotettua purjehduskautta vuosimallia 2010. Lähtö viivästyi erinäisistä syistä, joten normaaliin henkilöautoon mahtunut seurue starttasi Turusta kohti Raumaa kahden maissa iltapäivällä. Kevät oli ollut armoton: kauden aloitusta oli jouduttu lykkäämään useaan otteeseen huolestuttavan jäätilanteen vuoksi. Liikenneviraston meriosaston mukaan nyt olisi kuitenkin avoin väylä Raumalta Naantaliin. Kaksiasteinen merivesi ei saanut hymyä huulille, eikä ilmakaan ollut paljoa lämpimämpi. Eipä olisi hevin uskonut, että oltiin toukokuun puolella. Jos pimeydessä sattuisi horjahtamaan yli laidan hyiseen mereen, ei paluuta olisi.

Kommodorien H-veneet olivat talvehtineet Raumalla, josta ne siirtyisivät seuraavan vuorokauden kuluessa Naantalin Vanhankaupungin satamaan. Rauman keskustasta noukittiin kyytiin vielä eräs opettajan alku, jolloin kummankin veneen miehistö koostui kolmesta asiantuntevasta jäsenestä. Kommodori, perämies ja cabin boy, kaikilla oli selkeät roolit veneessä. Haastavan sään vuoksi oli ensiarvoisen tärkeää, että kukin tietäisi miten reagoida hätätilanteen sattuessa. Ei paniikkia, vaan asioihin olisi suhtauduttava rauhallisesti mutta ripeästi. Miehistö oli varustautunut elämänsä koitokseen asianmukaisin varustein. Pilkkihaalareilla ja karvahatulla varustettu perämies saattaisi selviytyä edes hetken jääkylmässä merivedessä.

Matkan alku ei luvannut hyvää. Oli selvää, että olimme jääneet aikataulusta jo Turusta lähdettäessä, mutta sen lisäksi tuulesta ei ollut tietoakaan. Meri oli autio, olimme ainoat matkalaiset Rauman edustalla. Kommodori Kaira joutui tekemään epämiellyttävän päätöksen: moottorit käyntiin. Valitettavasti edessä oli uusia vastoinkäymisiä, kun Kairan veneen moottori oli vajota Itämeren pohjukkaan. Tukirakenne, joka pitää moottorin kiinni veneessä, oli pettänyt meidät pahimmassa mahdollisessa paikassa. Vaikkei moottori ollutkaan kadonnut aaltoihin, ei siitä ollut enää venettä työntämään.

Niinpä Kairan vene kiinnitettiin köydellä varakommodorin veneeseen. Karavaani putputti yön pimeydessä kohti Äijänkaria, jossa matkapäivä oli tarkoitus kruunata aidolla suomalaisella puusaunalla. Tunnelma kiristyi äärimmilleen moottorittomassa veneessä, jonne molemmat cabin boyt oli siirretty haittaamasta päällystön navigointia. Miehistön pohjimmaiset olivat jo henkisesti valmistautuneet yönviettoon veneen kajuutassa, sillä arktisella ja pilkkopimeällä merellä oli miltei mahdotonta suunnistaa kohti määränpaikkaa. Toivon hiipuessa päällystö teki kriittisellä hetkellä oivalluksen, jonka myötä Äijänkari alkoi siintää horisontissa. Syömään, saunaan ja nukkumaan. Tästä pyhästä kolminaisuudesta tuli tämän reissun myötä yksi Akateemisen purjehdusseuran lukuisista ohjenuorista. Jostainhan ne perinteet on ammennettava. Nimittäin, jollei ole historiaa, ei ole myöskään tulevaisuutta.

Railakkaalla vapunvietolla oli ollut vaikutusta miehistön mielentilaan, joten merihirviöt ottivat unten mailla vetovastuun. Hymy oli kuitenkin herkässä onnellisesti päättyneen yön myötä. Miehistön tiukka hierarkia unohtui hetkeksi harvinaisen positiivisessa ilmapiirissä, ja itse kommodori Kaira joutui keittämään aamukahvit. Karavaani ampaisi aamiaisen jälkeen liikkeelle. Purjeet nostettiin esille tuulen yltyessä ja auringon paistaessa. Juuri tämän vuoksi oli lähdettykin reissuun.

Kovia kokenut seurue saapui hymyissä suin sunnuntai-illan hämärässä Naantalin Vanhankaupungin satamaan. Purjehduskausi 2010 oli ponkaistu käyntiin näyttävästi. Kaikki päättyi lopulta onnellisesti. Ylitsepääsemättömistä vaikeuksista selvittiin hyvässä hengessä, kun miehistö hitsautui yhteen ratkaisevilla hetkillä. Katastrofaalisista alkuasetelmista huolimatta allekirjoittanut palasi Turkuun elämää puhkuen. Täytyy myöntää, että edelleen jaksaa hymyilyttää. Virheitä saa tehdä, kunhan ei toista aina samoja virheitä. Tämä pätee niin merellä kuin muillakin ihmiselämän osa-alueilla.

Juho Nurmi

Artikkeli on osa neliosaista kirjoitussarjaa, jossa legendaarisella matkalla olleet muistelevat matkain koetusta.

Jääpursi Amanda – kertomus optimisjollan kohtalosta talvella

Suomen talvi on tunnetusti hyinen ja poikkeuksetta kylmä. Tämä seikka on yksi niistä tekijöistä, miksi purjehduskausi eittämättä jää kovin lyhyeksi. Talven aikana purjehtijat vetäytyvät iltaisin takkatulen lämpöön lukemaan menneiden kesien lokikirjoja. Eräänä edellä mainitun kaltaisena iltana varakommodori oli vaipunut mietteisiinsä ja katsoi rakkaan optimistijollansa Amandan kuvia. Sen aktiivipäivät purjehduksen saralla olivat jo väistyneet, mutta se palveli edelleen Akateemisen purjehdusseuran markkinointitempauksissa uljaalla tavalla. Muutaman krogilasin jälkeen hänen mielensä hämäristä onkaloista virisi ajatus, että Amanda voisi purjehtia jälleen, ei merelle vaan jäällä.

Kyseinen idea jalostui projektiksi hyvin nopeasti, vaikka ulkona tuiversi kylmä tuuli ja pakkanen paukkui alta -25 asteen lukemissa. Projektin lähtökohtina ja eteenpäin ajavina toimivat monet voimat. Projektissa yhdistyi niin koulutöiden prokrastinaatio, kädentaitojen valjastaminen hyötykäyttöön sekä suomalaisen insinööritaidon vaaliminen huolimatta siitä, että kummallakaan rakentajista ei ollut insinööritaustaa. Tämä näkökohta päätettiin toteuttaa työ insinöörimäisessä hengessä kertomalla tylsiä vitsejä ja keskustelemalla työkalujen, kuten hitsauskoneen teknisistä ominaisuuksista.

Ajatus alkoi kypsyä ja siirryttiin tuumasta toimeen. Purjehdus ei tunnetusti ole välineurheilua kuten ei ole veneenrakennuskaan, joten varasimme käyttöömme lähes tuhannen neliömetrin hallin ja reippaan 15 tonnin nostokapasiteetilla. Olennainen osa projektia olivat myös ne useat hitsauskoneet, joiden sähköteho ei ihan heti päässyt loppumaan. MOB-miehen arvonimen saavuttanut Heikkinen ja varakommodori aloittivat suunnittelun, jonka seurauksena tulevan jääkiiturin piirustukset olivat niin kirkkaana mielessä piirtyneinä, ettei cad-ohjelmistoa tarvittu. Hyvä näin sillä taidot kyseisen ohjelmiston hallitsemiseksi olivat onnettomat, johtuen pohjakoulutuksesta.

Työkalut esille kaivettuaan Amanda nostettiin pukille ja työt alkoivat luistaa. Työt jaettiin Mr. Fordin ja Taylorin esimerkkiä noudattaen, eikä aikaakaan kun runko oli työstetty ja jalanreiät porattu. Työnjako osoittautui tehokkaaksi, joten miestyövuosikerroin jäi varsin pieneksi, toisin kuin läheisellä sähköntuotantolaitostyömaalla. Siinä missä teekkarit esittelivät pikkulaskiaisena oman laskuvälineensä painoa, oli Akateemisen purjehdusseuran tyytyminen kertomaan käytettyjen työtuntien määrää ja niitä lukuisia seikkailuja joita Amanda oli jo kokenut.

Työn lähtökohta ei ollutkaan varsinaisesti työtehokkuus kuten muistamme, vaan Amandan tuli edelleen säilyttää merikelpoisuutensa ja siten sen alkuperäisiin muotoihin ei saanut koskea. Ne oli suunnitellut ajanhammasta kestäväksi Clark Mills jo vuonna 1947. Näin ollen kelkkaosasta tuli siis irrotettava. Mahdollisesti suurin oivallus modifioinnin osalta oli tukkia Amandan kölilaatikko suurella metallilatalla, jolloin jääkiiturin jalasten iskut välittyisivät oikeaoppisesti tasaisesti runkoon ja siten vähentäen mahdollisia kolarivaurioita.

Konstruktio vaikutti toimivalta vaikka ensimmäinen palaute, mitä saimme hitsaussaumasta oli melko huolestunut:

”Te ootte unohtaneet pistää suojakaasun päälle, Kuunnelkaa vaikka ei kuulu suhinaa kun mä painan liipaisinta”.

Tuon suhinan saattelemana ensimmäinen arvostelija liukeni pois paikalta.  Suojakaasu oli päällä mutta pääasia että saumat kestäisivät rankankin koitoksen. Piiloon jäävät ulkonäköseikat eivät ole niin koskaan kiinnostaneet projektin toteuttajapolvea. Kaikesta huomauttelusta ja tohinasta huolimatta rakennusvaihe tarjosi  myös onnistumisen tunteita, joita lähestyvä koepurjehdus ei ainakaan vähentänyt.

Ensimmäiset koepurjehdukset suoritettiin turvallisuussyistä jäisellä pihamaalla, jossa Amanda kiisi kuin tuulispää. Tästä johtuen testeihin täytyi saada lisää haastetta. Amanda lastattiin hopeanuoleen ja suunnaksi otettiin Rauman kaupungin virkistysalue Lähdepelto. Siellä sitä testattiin uudelleen joskin astetta vaativammissa olosuhteissa. Ensimmäinen lasku sujui hyvin ja ongelmitta, mutta toisessa laskussa Amanda broachasi yllättäen toisen jarrun jumiuduttua sillä seurauksella, että muutama metri turva-aitaa oli nurin ja yksi tolppa katkesi rytäkässä. Miehistö ei kuitenkaan tästä lannistunut vaan suoritti kolmannen ja ratkaisevan laskun, jonka tuloksena voitiin todeta, että Amanda on jokaisen talvipurjehtijan unelma.

Kuten jokaisessa purjehtijassa niin myös Amandan miehistössä asui pieni kilpapurjehtija. Opiskelijahengessä päätimme osallistua Amandalla mäenlaskukilpailuihin mitä Turun ympäristössä oli tarjolla. Ensimmäisenä vuorossa oli Tukyn pikkulaskiainen, johon Amanda purjehti Port Arthurista aurinkoisessa kevätsäässä. Pitkään näytti, ettei kilpailutarjonnut Amandalle varteen otettavia haastajia, kunnes teekkareiden Mach 3, jolla myöhemmin voitettiin mäenlaskukilpailujen tavoitelluin kilpailu Helsingin kaivopuistossa, ilmestyi paikalle. Tällä kertaa laskuvälineemme jäi kuitenkin ilman palkintoa. No kylterit arvostavat enemmän verta, vaarallisia tilanteita sekä paljasta pintaa, mitä Amandan tyylipuhdas ja kliininen lasku ei tarjonnut, vaikkakin eräs miehistön jäsen loukkasi takapuolensa laskussa. Mutta korjattakoon tähän, että hän ei ollut seuran jäsen ja myös ensimmäistä kertaa purjeveneessä! Lopulta riehan jälkeinen siirtopurjehdus Taidemuseonmäeltä takaisin Portsaan osoittautui ikimuistoiseksi kokemukseksi turkulaisten kannustaessa urheita seiloreita ruuhkaliikenteen seassa purren luoviessa pitkin Rauhankatua aina kotisatamaan saakka.

Kun pikkulaskiaisen pettymyksestä oli toivottu, niin oli aika suunnata joen toiselle puolelle TYYn ja Studen Kårenin Fastlaskiaiseen.  Amandan miehistöä rankaistiin jo heti ensi metreillä 115 euron rikesakolla. Tiettävästi Amanda ei koskaan ollut ylittänyt 60 solmun rajapyykkiä merellä, vaikka lähellä se monesti oli ollutkin. Tästä toivuttua matka kuitenkin jatkui kohti Vartiovuorenmäkeä.

Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Team Sunnuntaipurjehtijoiden miehistöstä ei kuitenkaan vielä ollut selvyyttä. Miehistö lyötiin lukkoon vain hetkeä ennen laskua. Pelkureiden karattua merten taa oli kapteetenin Kurskin ja kommodorin aika johdattaa Amanda lähtöviivalle. Huoltoryhmän annettua viimehetken vinkit, Amanda syöksyi matkaan. Meno oli tunnetusti vinhaa, ohjaus toimi ja yleisön jännitys oli käsin kosketeltavaa. Alkuvauhdit, kurvi vasemmalle, vertikaalishikaani, pohja ja jarrumäki. Purjehdus oli saatu turvallisesti päätökseen. Väsynyt mutta onnellinen miehistö sai amiraalilta ansaitsemansa kiitokset. Huikean suorituksen päätteeksi nautittiin vielä hernekeittoa suoraan soppatykistä.

Tuomaristolla oli edelleen yhtä huono maku kuin mitä pikkulaskiaisena eikä Amanda päässyt huutoäänestykseen missä ratkaistiin TYYlikkään laskun voittaja. Tällä ei kuitenkaan ollut loppulta niin merkitystä Team Sunnuntaipurjehtijoille, kuin koko projektissa mukana olleille. Keltainen vaara oli toiminut yli odotusten ja purjehduskauden alku häämötti jo horisontissa, joten kenelläkään ei ollut mitään valittamista. Ja mikä tärkeintä henkilövahingoilta vältyttiin, joten seuran jäsenmäärän voidaan olettaa pysyvän ainakin nykyisellä tasolla.

Jan-Erik Björklöf ja Jonne Heikkinen

Oopiumia rahtilaivassa – Cabin Boy neuvostoliittolaisen merirosvoelokuvan äärellä

Akateemisen purjehdusseuran äänenkantaja, nettilehti Sumutorvi, on osoittautunut kolmen kuukauden olemassaolonsa aikana varsinaiseksi menestystarinaksi: lehdessä on julkaistu säännöllisesti niin akateemiset kriteerit täyttäviä uraauurtavia tieteellisiä artikkeleita kuin myös viihteellisiäkin juttuja. Pyrimme tarjoamaan jokaiselle jotakin – olit sitten kommodori, perämies tai cabin boy. Akateemisen purjehdusseuran legendaarisena mottona on ollut: ”Meren pohjaan ei saa jäädä makaamaan, vaan on pyrittävä ylös.” Lausahdus ei saa jäädä pelkäksi sanahelinäksi. Seuraavaksi Sumutorvi siirtyy uudelle aikakaudelle, kun Cabin Boy tarkastelee neuvostoliittolaista merirosvoelokuvaa. Kyseessä on Sumutorven ensimmäinen merellisiä elokuvia käsittelevä artikkeli. Minä lupaan, että se ei ole viimeinen, sillä merellisiä elokuvia riittää.

Viime viikon maanantaina, tarkemmin ottaen 7.3.2011, turkulaisia elokuvaharrastajia hemmoteltiin viimeisen päälle, kun KAVA:n, pitkän kaavan mukaan Kansallinen audiovisuaalinen arkiston, esityssarja tarjosi loskakelien piristeeksi ihka oikeaa neuvostoliittolaista merirosvoelokuvaa. Tarjolla oli Boris Durovin ohjaama neuvostotoiminnan klassikko Piraty XX veka vuodelta 1980, joka tunnetaan meillä Suomessa paremmin nimellä Huumekaapparit tai aikoinaan videolevitykseen päätyneellä nimellä 20. vuosisadan merirosvot. Kyseessä on kenties ainoa Suomen sensuurin lyhentämä neuvostoelokuva, mutta nyt se oli vihdoinkin mahdollista nähdä täysin leikkaamattomana. Paikalle oli raahauduttava vaikka väkisin, sillä allekirjoittanut ei ollut nähnyt aikaisemmin ainuttakaan merirosvoelokuvaa entisen itäblokin alueelta.

Elämä entisessä Neuvostoliitossa ei ollut pelkkää jonottamista. Yhteiskuntaan oli pesiytynyt rikollisia aineksia. Näin meille kertoo Piraty XX veka, jota väitettiin aikoinaan tosipohjaiseksi elokuvaksi. Neuvostoliittolaisen kasaritoiminnan klassikko keräsi ensi-iltavuotenaan miltei 100 miljoonaa katsojaa. Tämä tarkoitti, että elokuvan kävi katsomassa joka kolmas Neuvostoliiton kansalainen. Suurta kävijämäärää saattoi selittää se, ettei Made in USA –toimintaleffoilla ollut asiaa Neuvostoliiton valkokankaille.

Tosikko huomauttaisi, ettei Akateemisen purjehdusseuran äänitorvi saisi kirjoittaa muista kuin purjeveneisiin liittyvistä elokuvista. Nimittäin tämän elokuvan päähenkilöt ovat oopiumlastissa matkaava uljas vanhan koulukunnan neuvostorahtilaiva Nezhin sekä hurjien merirosvojen ohjastama risteilyalus Mercury. Tuliaseiden ja itämaisten taistelulajien kyllästämän merirosvoseikkailun juoni on ytimekäs: merirosvot kaappaavat lääketeollisuuden käyttöön tarkoitetun oopiumlastin; alkaa armoton eloonjäämiskamppailu, jossa vastakkain ovat verenhimoiset merirosvot ja urheat isänmaalliset neuvostomerimiehet sekä rahtilaiva Nezhin ja risteilyalus Mercury.

Elokuvan räjähdykset eivät kieltämättä yllä Hollywood-toiminnan tasolle, mutta kaiken kaikkiaan merirosvosaagan visuaalinen puoli on näyttävä. Parasta antia ovat hidastetut taistelukohtaukset rahtilaivan kannella – eikä mikään ihme, sillä seikkailun pääosissa nähdään aitoja taistelulajien neuvostomestareita. Elokuvaa voi surutta suositella kaikille toimintaelokuvien ystäville. Piraty XX veka todistaa viimeistään, ettei hyvä toimintaelokuva ollut vain lännen yksinoikeus. Kyseessä on kuitenkin vain yksittäistapaus. Neuvostoliitto saattoi peitota läntiset kilpakumppanit yksinkertaisten tavaroiden ja raaka-aineiden tuotantomäärillä,  mutta räjähtävien toimintaelokuvien lukumäärissä imperiumi koki tappion.

Lähteet:

KAVA:n näytöksessä jaettu Lauri Lehtisen kirjoittama elokuvan taustoja kartoittava moniste.

Wikipedia: Pirates of the 20th Century

http://www.kava.fi/esitykset/aluesarjat/turku-kevat-2011 (sivua ei löydy)

 

Juho Nurmi

Toimituksen huomioita:

Elokuva on katsottavissa YouTubesta

Messuraportti: Vene2011

Viime vuoden tapaan messuekskursio alkoi melko hyisessä ilmassa. Pakkanen paukkui nurkissa ja monella olikin muistissa edellisvuoden Valtionrautateiden luotettavuus. Tämän takia lipunosto oli jätetty aivan viimetinkaan, kuten moni muukin kanssamatkustajamme oli tehnyt. Tästä huolimatta lipunmyynnin iloiset kassaneidit palvelivat varsin sutjakkaasti ja Pendolino lähti ajallaan kohti Helsinkiä ja Vene2011-messuja.

Junassa Akateemiselle purjehdusseuralle siunaantui kätevä konferenssipöytä, jossa keskustelu alusta alkaen suuntautui alkavaan purjehduskauteen. Onhan Helsingin venemessut perinteisesti avannut oivalla tapaa uuden purjehduskauden. Moni kanssamatkustajamme oli suuntaamassa myös messuille. Tämän seikan saattoi tunnistaa purjehdushenkisistä vaatteista: punaisista pipoista, valkoisista neuleista sekä teknisistä takeista, joiden helmassa komeili tunnettujen purjehdusvaatemerkkien brodeeraukset.

Matka Helsinkiä kohden sujui sutjakkaasti iloisen keskustelun merkeissä. Intoutuipa joku muistelemaan menneitä kausia ja niiden sattumuksia. Milloin oli osalle langennut valtionrajarikos Virosta purjehtiessa, milloin moottori oli pudonnut mereen, yhtä kaikki muistot lämmittivät merikarhujen sydämiä ja viereisissä penkkirivistöissä kuunneltiin melko tarkkaan sattumukset vai oliko kyseessä sitten eväiden aiheuttama hieman tavallista korkeampi ja innokkaampi äänentaso. Kommodori siteerasi innokkaasti myös uusinta Nautica Fennica-sarjan opusta, jossa eräissä artikkeleissa kerrottiin illallisravintola Salven historiasta.

Ihme ja kumma, mutta Pendoliino oli ajoissa Pasilassa ja seurue siirtyi kohti messukeskusta, jossa uudenkarheat jahdit ja purret odottelivat messuvieraita. Edellisvuosista viisastuneena seurue siirtyi välittömästi pienvenetarvikehallin anniskelupaviljonkiin, jossa nautittiin saaristolaisvoileipiä sekä hieman ravitsevaa ohrapirtelöä. Eräät kuitenkin tyytyivät valkoviiniin, koska mitenkäs muuten pääsisi kesäiseen tunnelmaan pakkasen ulkona ollessa yli kaksikymmentä astetta.

Paviljongista siirryttiin tähyilemään veneilytarvikeuutuuksia, jotka loistivat poissaolollaan. Näytteilleasettajat olivat tuoneet paikalle hyvin perinteisiä tarvikkeita, joista muistiin jäivät ainoastaan gorillateippi, amerikkalaisen perheen asymmetrinen ruori sekä muutama vinssi, joiden ominaisuuksiin kuului painike jolla pystyi muuttamaan vinssin pyörimissuuntaa siten, ettei sormia tarvitse enää pistää minnekään väliin trimmatessa itsejalustavan vinssin avulla genoaa. Mieleen jäi myös mukava Sika-tuotteiden esittelijä, joka lahjoitti kommodorille uuden keltaisen työlakin, joka lyö vertoja maisteri Rantasen ESAB-suikalle. Kevätkunnostuksissa nähdään!

Ennen moottorivenepuolelle uskaltautumista retkue siirtyi moottorivenehallin anniskelutiloihin, joista sai myös siideriä. Ah tuo kesäinen juoma, joka tuo tullessaan merisuolan maun kielen päälle. Tässä vaiheessa iski myös raittiusvastaavamme, joka vaati jokaisen juomaan tuopillisen kylmää jäävettä, sillä messuvalojen korvennus olisi saattanut aiheuttaa dehydraatiota karaistuneimmassakin merikarhussa.

Moottorivenehallin suurin ongelma on se, että sunnuntaiveneilijät pesiytyvät sinne lähes poikkeuksetta, joka aiheuttaa pitkiä jonoja esittelyjahteihin. Tästä syystä seuramme iskuryhmä päätti priorisoida vierailut vain veneisiin, jossa on jääpalakone ja samppanjacooleri. Tämän tyyppisiä veneitä löytyi vain kaksi, mutta koska toisen veneen messuemäntä ei ollut kovin innostunut esittelemään laitteiden toimintaa, kävimme vain Princessin hulppeassa daycruiser-mallissa, jonka markkinahinnalla saisi melko tilavan kolmion Helsingin keskustasta.

Muiden vielä ihastellessa kiiltäviä jahteja Kommodori häipyi vaivihkaan neuvottelemaan seuran purjesponsorista. Ilmeisesti neuvottelut sujuivat melko hyvin, sillä seuran sivuille on ilmestynyt uusi banneri kohtaan yhteistyökumppanit.

Messuilla oli jotenkin lattea fiilis sillä perinteistä kylkikyljessä meininkiä ei juuri ollut. Purjevene puolellakin sai kävellä melko vapaasti ilman väentungosta vaikka Finn Flyer oli rahdannut paikalle kaksi uutta malliaan, joista isommassa oli jopa päälaipioon laminoitu kukkaistapetti. Iloisena yllätyksenä oli HP1030-pursi, jonka omistaja auliisti esitteli venettään. Myös veistämön suunnittelija oli paikalla ja kapteeni Klingsted jututti miestä olan takaa. Lopputuloksena oli, että Sumutorven toimitus saa kirjoittaa kesän kuluessa raportin HP1030:n koepurjehduksesta. Toinen mielenkiintoinen uutuus oli daycruiser-tyyppinen SC20, joka on kunnianosoitus vanhoille saaristoristeilijöille. Veneen maahantuoja oli erittäin kiinnostunut Akateemisesta purjehdusseurasta vanhana Turun yliopiston alumnina.

Purjeveneosaston jälkeen nautimme virvokkeita Pro Sailor kaféssa, jonka jälkeen suuntasimme kohti Helsingin länsisatamaa ja illallista merimieskapakka Salvessa, joka kuulemma ennen oli ollut melkoinen paikka. Aija Salovaara kuvaili muistelmissaan retkeä Salveen seuraavasti:

”Eihän se enää entisen veroinen ollu, mut kyl me aika hiljaisia tyttöjä oltiin niitten vanhojen, humalaisten laivahuorien joukossa. Siin vaiheessa ku joku alotti tappelun ja poliisit ujelsi oven eteen, me otettiin ja lähettiin.” (Merihistoriallisia rajapintoja – Nautiva Fennica 2009-2010. Gts Finjetillä torppaamassa 9.8.1977-8.6.1980 s.120. )

Ei ollut tosiaan enää Salve entisensä sillä alemmantyöväenluokan kerrostumat loistivat poissaolollaan. Pöydissä istui hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa. Tästä huolimatta annokset olivat maukkaita ja kunnon kokoisia. Salven silakat olivat nimensä veroisia ja suurempikin jungmanni sai vatsansa täytettyä. Alkuruokien vahva valkosipulin maku muistutti ruokailijoita varmasti vielä pitkälle seuraavaan viikkoon. Palvelu oli ystävällistä ja pöytäkeskustelu eteni aina Espoosta Ruotsiin asti.

Paluumatka sujui rattoisasti ilman suurempia kommelluksia. VR:n konduktöörit olivat poikkeuksellisen reiluja ja osallistuivat keskusteluumme vaikka olimme kieltämättä pienessä sivumyötäisessä. Juna saapui ajoissa Turun päärautatieasemalle ja siitä joukkiomme erkani eri suuntiin, osa Alvariin, osa koteihinsa. Vaikka messut olivat pieni pettymys reissussa oli taas pientä seikkailun makua ja ensi vuonna täytyy taas lähteä uudestaan hakemaan uusia kokemuksia. Menisimmekö kenties Blue Peteriin syömään?

Lauri Kaira

AP:n merihistoriallisia tutkimuksia osa II: Lounatuuli puhaltaa, historia pöllyää – Lystikäs Roger ynnä muuta liehuvaa

Kun olin pieni, ala-asteen musiikin tunneilla laulettiin usein laulua, jonka ensisäkeistön sanat kuuluivat näin:

”Nyt musta lippu liehumaan, hulabaloo-balai, hulabaloo-balai, balai jää kauas ranta synnyinmaan, hulabaloo-balai”. ⃰

Olin tuolloin vielä nuori ja kokematon, enkä saattanut täysin ymmärtää näiden sanojen merkitystä (lauloin siitä huolimatta).  Jokin jäi kuitenkin kytemään sisälleni.  Mitä tarkoittaa lipun ottaminen naftaliinista?  Mitä merkitsee se, kun ranta jää kauas?  Mitä on saapuminen, mitä lähteminen?  Tuulelta, ystäväni, tuulelta ja wikipediasta vastauksen saan.

Veksillologia on lippujen tutkimusta.  Latinan vela, joka nimisanana on ensin mainitun pohjana, merkitsee verhoa, kudetta, suurehkoa vaatetta tai pientä purjetta.  Toisin kuin nykyliput, jotka yleisimmin ripustetaan sivustaan, olivat Roomassa yleisimmin käytetyt liput (vexillum) ripustetut – ilmeisesti kuin senaikaiset purjeet ikään – yläosastaan jonkinlaiseen poikkiripaan (ja tämä taas varteen/seipääseen/mastoon, jolla koko rakennelmaa kannateltiin).

Heraldiikka puolestaan on vaakunoidentutkimus- ja suunnitteluoppi, joka systemaattisena järjestelmänä periytyy keskiajalta.  Usein kuitenkin ajatellaan, että veksillologia on semiotiikan ja/tai heraldiikan haara.  Vaikka vexillum sinänsä periytyy jo antiikista, periytyy sitä vastoin systemaattinen lippujentutkimusoppi vasta modernilta ajalta (”veksillologia” vasta 1900-luvun jälkipuoliskolta). Jonkinlaisena nyrkkisääntönä voitaisiin pitää, etenkin ennen uuden ajan alkua pääsääntöisesti tunnus on kilven tarpeisiin kuvattu vaakunana, kun taas kankaaseen lippuna joka on tuulen liehuttavaa vaikutusta ajatellen kaikkein kätevintä.  Keskiajalla saman suvereenin tunnus saatettiin kuvata niin kilpeen kuin kankaaseenkin.   Meri-kontekstia ajatellen lippujen käytön voisi ajatella olevan keskeisempi, vaikka vaakunoita onkin kaiverrettu alusten periin ja keulaan.   (Erityisen komea Ruotsin valtakunnanvaakuna oli kaiverrettuna Vasa-laivan perään vuonna 1628).

LIPUT JA VENEET

Lauri Touri väittää veneilyliputusta esittelevässä kirjassaan, että vesillä liikkujat ovat kautta aikain olleet lipunkäyttötavoissaan maalaisiin nähden etulyöntiasemassa: ”…merellä toimitaan kansainvälisen tavan mukaisesti.  Tämä onkin aivan oikein, sillä merellä todella osattiin lippujen käyttö paljon aikaisemmin kuin maissa.” (Veneilijän lippuopas 1985, s. 6).  Totta lienee, että varsinkin ennen modernin ajan kommunikointivälineitä jokin liehuvaan ainekseen kiinnitetty, jo mahdollisimman kaukaa tunnistamista palveleva objekti on ollut vesillä liikkujille käytännöllisessä mielessä tärkeää – symboliikka on asia erikseen.  Myöhemmin on korostettu, että tunnistamaton alus tietenkin herättää epäluottamusta, rikkoo ”pelisääntöjä” so. merimiestapaa vastaan ja on lähtökohtaisesti hämärissä aikeissa.  Näköaistin valpas käyttö ja ympäristön havainnointi, näet, kuuluvat hyvään merimiestapaan.

Historiallisessa katsannossa merenkulkuun liittyviä merkkejä on käytetty ennen muuta tunnistamaan aluksen kotipaikka.  Ennen Euroopan suurvaltojen varsinaisen mertenvalloituksen alkua ja laivastojen kehittämistä aluksen tyypin ja aikeiden ilmoittaminen (jako sota- tai kauppa-alus) ei ole ollut mitenkään itsestään selvää.  Toisaalta vaikkapa sen ilmoittaminen lipulla, kuinka korkea-arvoisen upseerin komennossa sota-alus on, on ilmeisesti verraten myöhäinen ilmiö.  Merilippujen sekä niihin liittyvien jaotteluiden ja käyttämissäännösten tärkeänä määrittelijänä voitaneen pitää 1600-luvun Englantia, missä varsinaista uuden ajan suurlaivastoa oli alettu kehittää jo hieman aiemmin.    On tietenkin selvää, että ennen sähkövaloa ja radioaaltoja lippujen merkitys erilaisten asioiden viestittämisessä on ymmärrettävästi ollut suurempi.

THESEUS JA ERIVÄRISET PURJEET

Yhtä kaikki tärkeintä tämäntyyppisessä viestinnässä on selkeys, näkyvyys ja tunnistettavuus etäältä.  Jo muinaiset kreikkalaiset, tuo tarunhohtoinen merikansa, käyttivät erilaisia merkkisysteemejä.  Kreikkalainen tragedia eli murhenäytelmä puolestaan osoittaa sen, että ylhäisinkin persoona, kas, on heikko ja erehtyväinen.  Virhe merkkien käytössä ja tulkinnassa saattoi pahimmillaan johtaa ennalta arvaamattomiin seurauksiin.  Eräs varhainen esimerkki kärjistyneistä kommunikointivaikeuksista on Ateenan kuningas Aigeuksen ja hänen poikansa Theseuksen väliltä.   Attikan monineuvo sankari Theseus oli sekä kyöniydessään että hajamielisyydessään ristiriitainen hahmo.  Paitsi että hän Minotauroksentapporetkeltä palatessaan unohti matka- ja yösijakumppaninsa, Kreetan kuninkaan tyttären Ariadnen (joka lankakerineen sentään oli aiemmin auttanut hänet ulos labyrintistä) nukkumaan Naksoksen saarelle, hän unohti myös vaihtaa aluksensa mustan purjeen valkoiseen. Tämän manööverin avulla olisi kotisatamassa näet voitu, sovitun merkin mukaisesti, havaita retken onnistuneen heti kun kotiintulijan laiva näkyy horisontissa.  Kuten tunnettua nähdessään tuon mustan purjeen Aigeus luuli kuolon kohdanneen poikansa ja heittäytyi murheen murtamana päistikkaa alas rantakalliolta.  Tuosta lähtien on vesistöä, legendan ja miehen nimen mukaan kutsuttu Aigeianmereksi.   Theseuksen palkka oli sekava vyyhti Ariadnen punaista lankaa.  ”Pää jäi vetävän käteen”, kerrotaan Theseuksen lausuneen lakoniseen tyyliin.

ANKKURI

Todennäköisesti yleisin ja yksiselitteisesti vesiliikenteeseen liitetty symboli on ankkuri, vaikka oikeastaan se nimenomaan liittyy liikkeen pysäyttämiseen ja paikan pitämiseen.  Ankkuri esiintyy esimerkiksi monien nykyisten valtioiden sotalaivastojen lippujen osana.   Vain sellaisenaan sen käyttöteho tunnuksena on kuitenkin kyseenalainen, koska se vesillä liikkujien kannalta tavallaan on yleinen itsestäänselvyys ja ”kaikkien yhteistä omaisuutta”.  Purjeissa tai lipussa kuvattuna pelkän ankkurin luoma vaikutelma olisi jotakuinkin ”tårta på tårta”.  Kuitenkin se muotonsa puolesta on verraten yksinkertainen ja aluksen yksityiskohtana sellainen joka sopii heraldiikan kannalta symboloimaan merenkulun merkitystä vaikkapa kaupunginvaakunassa.   Protoindoeurooppalaisen kielen lähtökohta sekä englannin sanan ”anchor” että ”angle” pohjaksi on yhteinen *ank- joka viittaa yhtäältä taivuttamiseen ja toisaalta kulmamaiseen tai koukkumaiseen muotoon.  Kristillisessä symboliikassa ankkuri symboloi kolminaisuudessa uskoa (se tukevuus ja luottamus joka ehkäisee ajelehtimista) ja on ilmeisesti ollut antiikin vainojen aikana jonkinlainen ristin kiertoilmaisu.  Mitä ankkuri käsivarsitatuointina merkitsee, ei mahdu tässä pohdittavaksi.

Katolisen kirkon pyhimyskavalkadissa pyhimykset kuvataan aina attribuuttinaan se kidutusväline, jonka suosiollisella avustuksella ao. pyhimys on kunniakkaasti uskostaan tinkimättä kohdannut loppunsa.  Pyhä Clemens Roomalainen (suom. ”Klemetti”) kuvataan kirkkotaiteessa useimmiten ankkurin kera, joskus myös kalan tai myllynkiven kanssa.  Rooman sadanpäämiehet palkitsivat Clemensin itsepäisyydestään, ihme-temppuilustaan ja kaikenlaisesta vehkeilystä, mikä Roomassa oli ankarasti tuomittavaa, heittämällä hänet kaleerin laidan yli ankkuri kaulaan sidottuna.  Legendan mukaan tämä tapahtui Mustallamerellä Trajanuksen hallitessa n. 100 jKr.  Varsinkin (amerikan)italialaisessa kulttuurissa tämänkaltainen traditio – sopimattomaksi katsotun ihmisen osittainen betonisointi ja laiturilta sysääminen – on elänyt väkevänä siitä asti kun betoni keksittiin.   Myös Myran piispa Pyhä Nikolaus (n. 300 jKr.) kuvataan toisinaan liitettynä laivaan tai ankkuriin.  Paitsi merenkulkijoiden ja kalastajien, P. Nikolaus (hence Santa Claus) tunnetaan laajalti myös joululahja-patronuksena.

MAALAISET, KAUPPASAKSAT, MERENKULKIJAT

”Maalainen” tarkoittanee ennen muuta tietyllä maa-alueella pysyttelevää henkilöä, toisaalta ei-urbaania henkilöä, kolmannelta kannalta ehkä rajoitetummin historiallisessa mielessä ja säätyjaon kannalta sellaista henkilöä, joka on maahan sidottu elinkeinonsa (maanviljelys) tähden.  Maalainen ei ole, ei saata eikä todennäköisesti haluakaan olla juuri tekemisissä merillä liikkumisen kanssa.  Sitä vastoin hän on enimmäkseen tekemisissä kotitanhuviensa kanssa, joita heilimöivät kultavainiot ja aitojen seiväsrivistöt reunustavat (maaseudulla ihmiset nimittäin ovat aitoja).

Suomen kaupungit on 1600-luvulle asti perustettu rannikoille so. ennen muuta meriyhteyksien, toissijaisesti jokiyhteyksien ääreen.  Varsinkin suurporvareiden liiketoiminta on suuntautunut myös ulkomaille (sikäli kuin kaupungilla on ollut ulkomaankauppaoikeuksia).  Laivanvarustaminen ja kansainvälinen kauppatoiminta tietenkin on vaatinut huomattavia pääomia.  Tämä ei kuitenkaan mitätöi sitä seikkaa että ns. talonpoikaispurjehdus pohjoisen Itämeren alueella on aikanaan ollut esim. Suomen länsirannikon talonpojille yhtäältä merkittävä tulonlähde ja toisaalta voimainponnistuksen aihe.  Vaihdannan piiri kuitenkin pohjimmiltaan on kaupunkilaisten ja kaupungin (kantasana kauppa) ominaisaluetta.

Toisaalta paitsi tavara, myös erilaiset tavat ja kulttuurivaikutteet ovat vaihtuneet ja levinneet meriteitä pitkin ja nimenomaan kaupunkien kautta.  Tätä taustaa vasten ”maalainen” lähtökohtaisesti on myös ”ei-kosmopoliittinen” ja etenkin ennen modernien aikojen tieverkostoa, liikennevälineitä sekä tiedonvälityskeinoja sellainen henkilö, jonka kulttuurivaikutteiden uudet tuulet saavuttavat vasta myöhemmin.  Mitä kaikkea jännittävää satamakortteleiden karvaisilla ja ahavan pureskelemilla merimiehillä onkaan ollut esitettävänään!  Sitä ihmettelivät maallikot ja juntit huulet pyöreinä.

Suomen kaupungit ja sitä myötä porvarit olivat kuitenkin pikkutekijöitä verrattuina 1100 – 1300-lukujen saksalaisalueiden hansakaupunkeihin tai välimeren rannikoiden kauppakaupunkeihin.   Suomalaiset kaupungit olivat kuitenkin saksalaisen Hansa-liiton vaikutuspiirissä.  Nimitys ”kauppasaksa” kertoo, mistä porvarillinen kulttuuri (kireän historiallisessa merkityksessä) pääsääntöisesti periytyy.   Hansan alaiset kauppa-alukset käyttivät punapohjaisia lippuja – ensimmäinen tunnettu on kokopunainen Hampurin kaupungin lippu – joista muodostettiin erilaisia risti- (mm. Danzig) ja raitavariaatioita (esim. Rostock, Lyypekki).  Samaten mm. Välimeren alueella Genovan kaupunki käytti punaista ristiä valkoisella pohjalla, täysin identtisenä englantilaisalusten käyttämään tunnukseen.  Englantilaisten ja genovalaisten suhteista tässä asiassa on olemassa erilaisia teorioita.  Pyhän Yrjön – jonka tunnus mainittu risti on – oli tavallaan katsottu näin suojelevan tahoillaan kumpaakin aluetta.

Myöhäiskeskiajan kauppa-alusten liikkumapiiri on ollut kuitenkin sen verran rajoitettu, ettei ”edes” Euroopan laajuista (missä laajuudessa on syytä käyttää käsitettä ”Eurooppa” on kiistanalaista) standardisointia sekaantumisvaaran vuoksi ole ollut olemassa.  Saksalaisalueiden ja genovalaiset alukset eivät tulleet liikkuneeksi samoilla vesillä.  Yleisesti ottaen alukset ovat purjehtineet ennen muuta kotikaupunkinsa tunnuksen alla.  Vaakunoiden kohdalla tilanne on ollut samantyyppinen; yhteistä ja ”kansainvälistä” sääntelyä (ja toisaalta riitoja käyttöoikeuksista) on syntynyt laajamittaisemmin vasta, kun suuri määrä eritasoista aatelistoa Euroopan eri puolilta on liittynyt yhteen joukkoon ristiretkien tähden.

SEITSEMÄN MEREN HAMUAJAT I-III

Kaukomaahakuisuus ja uusien markkina-alueiden kiihkeä isoaminen 1400-luvulta alkaen on ollut länsimaisen kulttuurin ja imperialismin levittymisen yleinen edellytys, toisaalta myös merenkulkuun liittyvien menettelytapojen ja tunnustenkäytön yleisen säätelyn ja myöhemmän standardisoinnin ehto.  Tutkimusretkien ja maailmankaupan ensimeripeninkulmien myötä merivaltojen liput hulmusivat missä päin maailmaa hyvänsä.

I Portugalilaiset valloittavat maapallon

Portugalilaisten uteliaisuuden, merenkäyntivimman ja yleisen suurvaltapolitikoinnin alkuunpanijana voidaan eräässä mielessä pitää prinssi Henrikiä (1394 – 1460), joka myöhemmin sai lisänimen Purjehtija (Henrique o Navegador).  Hän oli kiinnostunut kartoista ja perusti Lagosin merenkulkukoulun.  Henrik Purjehtija oli myös Kristuksen veljeskunnan (Temppeliherroja seurannut sotilaallis-poliittinen järjestö) johtaja aikanaan; Portugalin maineikkaimmat tutkimusmatkailijat (mm. da Gama) seilasivat järjestön tunnusten alla.   Tunnus, puna-valkoinen risti, oli ommeltuna alusten purjeisiin.  Kysymys oli osaltaan siis myös ristilähetyksestä parhaimmanlaatuisena esimerkkinä.

Portugalin nykyisessä lipussa esiintyy varsinaisen vaakunan (as quinas, ”vitoset”) alla ja taustana kullanvärinen ns. armillaarikehä, pallon muotoinen eräänlainen astrolabi, siis tähtien liikkeen tarkkailuun, maapallon havainnointiin ja siten navigointiin liittyvä apuväline.   Latinan armilla merkitsee juuri kehää tai piiriä, ja laitteen otto mukaan sekä vaakunaan että lippuun kuvaa oivasti portugalilaisten tutkimusmatkailijoiden maailmanlaajuista vastuuta.  Sillä niin kuin portugalilaiset itse sanovat, O mundo é nosso – niin vastaavat englantilaiset nopeasti: the World is Ours!  Portugalissa armillaarikehää on käytetty Manuel I:n hallintokaudesta (n. 1500) eteenpäin; alun perin se oli hänen henkilökohtainen tunnuksensa.  Myöhemmin sama teema toistuu mm. Rio de Janeiron kaupungin vaakunassa.

II Alankomaiden oranssi

Alankomaiden sini-valko-punainen trikolori periytyy 1570-luvulta.  Yhdistyneiden Alankomaiden lippu, ns. Prinsenvlag, on ensimmäinen yksinkertaisiin ”raitoihin” perustuva kansallisuuslippu ja alkutahti lippujen ei ehkä enää niinkään symbolisille vaan pikemminkin poliittisille merkityksille.   Itse asiassa myöhemmin punaiseksi vaihdettu kolmas väri oli alkujaan oranssi, väri, joka nykyäänkin usein tavataan eri yhteyksissä liittää alankomaalaisiin.  Alankomaiden alue kuului 1500-luvun jälkipuoliskolle Espanjan kruunun alaisuuteen, kunnes 1570-luvulla protestanttiset maakunnat erinäisten uskonnollis-poliittisten syiden vaikutuksesta yhdistyivät Utrechtin liitossa Wilhelm Oranialaisen johdolla kapinaan Espanjan Filip II:sta vastaan; kapinan tuloksena oli pohjoisten maakuntien (contra katolilaiset, nykyinen Belgia suurin piirtein) muodollinen itsenäistyminen.  Alankomaiden ”vapauttaja” Wilhelm oli alkuaan Nassaun kreivikunnasta ja peri myöhemmin nykyisessä Etelä-Ranskassa sijaitsevan Orangen seudun läänitysalueekseen – tästä siis nimi Willem van Oranje.   Englantilaisittain hän on saanut myös epiteetin ”tuppisuu”, William the Silent (hän lienee kai hävennyt englantiaan sosiaalisissa tilanteissa).

Orangen vaakunassa kuvataan kolme appelsiinia, joiden oranssia väriä alettiin pitää siis ensin  lääninherra Vilhelmin väreinä, ja myöhemmin, Vilhelmin poliittisen aktiivisuuden vuoksi toisaalla, vapaiden Alankomaiden värinä.  Alkuperäinen Orangen kaupungin vaakuna appelsiineineen puolestaan on hyvä esimerkki heraldisen tunnuksen ja väärinkäsitykseen perustuvan etymologian yhteydestä, koska kaupungin nimellä ei ole oranssinvärisen hedelmän kanssa mitään tekemistä (se perustuu johonkin kelttiläisen vedenjumaluuden nimeen).  Näin ollen kaupungin tunnukseksi on vahingossa tai tieten tahtoen alkuaan otettu vain nimityksensä puolesta samalta kuulostava objekti.

Väärinkäsityksiä eli ei, oranssi yleisemminkin ottaen on edellä kerrotun vuoksi levinnyt merten taa, protestanttisuuteen ja toisaalta alankomaalaisuuteen assosioituvana värinä esimerkiksi Etelä-Afrikan valtion kuten myös New Yorkin (alk. alankomaalainen Uusi Amsterdam) kaupungin käyttämässä lipussa.  Vilhelm III, niitä oranialaisia hänkin, oli Alankomaiden myöhempi käskynhaltija sekä sittemmin Ison-Britannian kuningas (1689 – 1702) ja edelleen protestanttien voimakas tukija saarivaltakunnassa.  Tämän vuoksi myös Pohjois-Irlannin protestantit ovat näihin päiviin asti hyödyntäneet oranssia väriä (contra katolilaisten vihreä), joka sisältyy myös Irlannin tasavallan 1919 käyttöön otettuun trikolori-lippuun.

Miksi alankomaalaiset vaihtoivat 1600-luvun myötä lippunsa oranssin punaiseen?  Eräs selitys on juuri merenkulun nouseva merkitys; oranssi etenkin vaaleahkonsävyisen sinisen kanssa erottuu huonosti merellä liikuttaessa.  Toisekseen oranssi väri senaikaisten värjäystekniikoiden ansiosta haalistui auringossa nopeasti. Oranssi on myös heraldiikassa harvoin käytetty väri, koska sen erottaminen kaukaa punaisesta ja toisaalta kullasta saattaa olla hankalaa.

On hyvä muistuttaa myös siitä, että Venäjän nykyisen valko-sini-punaraitaisen lipun esikuvana on kiistatta ollut em. Alankomaiden lippu.  Pietari I, sittempi Suuri nimittäin kulki 1600-luvun lopulla eurooppalaisia kaupunkeja vähin äänin incognito tarkkaillen ja imeäkseen vaikutteita länsimaisesta hapatuksesta.  Tavoitteena lienee todennäköisesti ollut etenkin alankomaalaisilta mallia ottaen kehittää venäläinen laivasto ja parantaa venäläisyys yleensä.  Pietari Suuren ansiosta Venäjällä tapahtuikin useita muutoksia, ja yhtä kaikki lipusta sinänsä tuli edustava ja länsimaisen muodin mukainen.

III Union Jack

Englantilaisissa aluksissa käytettiin 1600-luvulle asti lippua, jossa valkealla pohjalla on punainen risti (kuten todettua, Pyhän Yrjön tunnus).  Skotlannin tunnus on ja on ollut valkoinen ”rasti” sinisellä pohjalla, joka on Pyhän Andreaksen risti.  Punainen ”rasti” valkoisella pohjalla puolestaan on Pyhän Patrikin ja edelleen Irlannin tunnus.  1600-luvun alusta, jolloin Englannin ja Skotlannin kuningashuoneet yhdistettiin, muodostettiin myös uuden Ison Britannian yhdistelmälippu joka sisälsi ensin mainitut kaksi ristiä ikään kuin päällekkäin.  Myöhemmin, kun 1800-luvulla Irlannin ja Ison Britannian kuningashuoneet yhdistettiin, myös kolmas risti, siis P. Patrikin tunnus liitettiin mukaan.  ”Union Jack” brittiläisten yhdistelmälippujen nimityksenä periytyy 1630-luvulta.

James I hallitsi Englantia ja Skotlantia 1600-luvun alussa.  Huolimatta siitä, että ”James” on heprealaisperäisen Jaakobin englantilaistettu muoto (suomalaisittain on puhuttu Jaakoista kuningashuoneessa), ei jack todennäköisesti periydy kuninkaan nimestä.  Jack on yhdistetty englannissa ainakin 1400-luvulta miltei aina Johniin eli Johannekseen, yleensä merkityksessä ”heppu”, ”jannu”, ”jätkä” (vrt. jack-of-all-trades, jokapaikan höylä, jackass, urosaasi; regular john, miesprostituoidun uskollinen asiakas jne.).  Konnotaatioita on lukuisia, ja ne ovat kaikki poikkeuksetta erittäin kiehtovia.

Brittiläisen merihistorian kannalta mielenkiintoista on se, että tarkassa merkityksessä Union Jack alkuaan on nimenomaan tarkoittanut vain ja ainoastaan sitä pienehköä lippua, joka vedetään kuninkaallisen aluksen etuosan rainetankoon (tämän aluksen osan nimitys on juuri ilmeisesti alun perin jonkinlaisen merislangin mukaisesti jack).  On vielä paikallaan todeta, että keulalipun laskeminen (jack off) laiturissa/ankkurissa oltaessa ei milloinkaan ole ollut suotavaa; tilanteena se on ollut leimallisesti häpeällinen ja tulkittu merkiksi luovuttamisesta.  Eritoten viktoriaanisen ajan virallisessa käyttäytymisnormistossa tällainen on ollut vasiten tuomittavaa ja turmiollista.

JOLLY ROGER,MERTEN KAUHU Haa!  Hui!

Siellä missä on taloudellisia intressejä, on myös rosvousta.  Kauppa-alusten ryöväystä lienee harrastetun yhtä pitkään kuin itse merikauppaakin.  Kenties klassinen, populaari- ja lastenkulttuurin ruokkima mielikuva merirosvoista silmälappuineen jne. juontunee kuitenkin 1600- ja 1700- luvun Länsi-Intiasta, joka muodosti tärkeän lenkin eurooppalaisten valtioiden harjoittamassa sokerin-, rommin- ja orjanhienhuuruisessa kolmikantakaupassa.  Käytännön seikoista johtuen juuri esim. Karibian saaristoalue, Englannin kanaali ja Malakansalmi nykyisen Indonesian suunnassa ovat luoneet oivat puitteet merirosvoukselle.  Kauppalaivojen jahtaaminen aavalla merellä on verrattomasti hankalampaa.

Kukkeimmillaan kysymys on ollut ilmeisen korkeasti organisoidusta rikollisuudesta ja taloudellisen hyödyn tavoittelusta.  On vaikea sanoa, missä määrin kyse on ollut ”suoranaisesta pakosta”; tunnetuimmat merirosvopäälliköt ovat olleet niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin hyväosaisia verrattuna paikalliseen väestöön. Toisaalta merirosvouksen ”kultakaudelta” tunnetaan myös robinhoodmaista toimintaa.   Useimmat jengijohtajat olivat eurooppalaisia merimiehiä (usein hollantilaisia, ranskalaisia ja Brittein saarilta) ja alkuaan tietyn hallituksen palveluksessa, joko itse kuninkaallisessa laivastossa tai sitten yksityisinä toimijoina mutta hallitsijan ”mandaatilla” kenties ryöväten ja häiriten kilpailijamaiden kauppalaivoja. Monissa tapauksissa herrat myöhemmin erosivat tai erotettiin taloudellisista ja/tai poliittisista syistä tehtävistään ja he siirtyivät kokonaan lainsuojattomiksi ja ”omaan bisnekseensä”.    Pahamaineisia merirosvoja olivat esim. englantilainen Edward Teach (ns. Mustaparta) ja skotlantilainen William ”Captain” Kidd, joka legendan mukaan on haudannut kultaa sisältävän aarrearkun jonnekin.

Merirosvolippujen funktio ja yleisteema on uhkailu, pääkallo useimmin toistuvana teemana.  Ristiin asetetut reisiluut tai sapelit kallon alla on toinen yleinen teema; kolmas joka ei groteskiudessaan häviä lainkaan ensin mainituille, eikä oikeastaan millekään, on tiimalasi.   Viimeiseen liittyvän ajatuksen on toisessa yhteydessä myöhemmin esittänyt Andy Warhol (oliko hän rosvo?): ”Your 15 minutes are up”.  Teidän hetkenne ovat koittaneet.

Nopeasti ajateltuna merirosvolipun mastoon nostoa voisi verrata siihen että murtovaras muistaisi käyttää jänisräikkää.  Logiikka on kai se, että lippu nostetaan vasta sitten, kun kohdealuksen ei enää ole mahdollista paeta: pääkallolippu ilmoittaa että vastarinta on turhaa.  Toisaalta mikäli se ilmoittaisi väistämättömästä kuolemasta joka tapauksessa, olisi kauppa-aluksen (kunniantuntoisen ja ärsytetyn) miehistön turhaa olla vastustamatta ja siten suuresti hankaloittamatta ryöstäjien aikeita loppuun saakka.  Ilmeisesti vakiintunut viesti on yleisimmin ollut se, että kuolemanne tulee (olemaan kauhea) vain mikäli yritätte vastarintaa, koska tiedetään raportoidun tilanteista joissa raskaastikin aseistettu miehistö on luovuttanut lastin vailla taistelua/hyödykkeiden tärvelyä ja säästynyt näin naarmuitta.   Tämä vaihtoehto jonkinlaisena psykologisen sodankäynnin luomana etulyöntiasemana on tietenkin ollut merirosvojenkin voimavarojen ja hyödyntavoittelun kannalta optimaalista.

Alkuaan tunnetut merirosvojen käyttämät liput olivat pohjaltaan punaisia (punaisten lippujen historia Ranskan vallankumouksen jälkeen on oma historiansa).  Samaan tapaan aiemmin Pyhässä Saksalais-Roomalaisessa keisarikunnassa täyspunaisen lipun, ns. Blutbannerin sai vasalli käyttöönsä keisarin mandaatilla.  Se antoi haltijalleen alueellaan suoran tuomio- ja täytäntöönpanovallan (ergo, luvan tappaa).  Näin ollen tällä logiikalla ”verilöylyviirin” tarkoite piratismin yhteydessä oli kertoa kohdemiehistölle heidän henkensä olevan tuosta hetkestä lukien rosvojen käsissä.   Itse asiassa juuri punaisen lipun pohjalta periytyy tiettävästi koko pääkallolippujen yleisnimitys angloamerikkalaisessa maailmassa.  Kallopään nimi Jolly Roger, lystikäs tai hilpeä Roger, juontuu todennäköisesti ranskan sanoista jolie rouge ”soma punainen”, oikein hupaisa nimitys joilla näitä varhaisimpia juuri merirosvoukseen liittyviä lippuja on kutsuttu.  1700-luvun alussa merirosvolippujen pohjaväri vaihtui epäselvistä syistä yleisesti mustaksi.

On kuitenkin huomautettava, että vesialueilla joilla liikkui paljon erimaalaisia ja eri tavoittein liikkuvia aluksia, oli useimmiten joka laivassa (ei siis yksinomaan merirosvoilla) kokoelma eri valtakuntien/kauppakomppanioiden jne. lippuja joita vaihdellen pyrittiin hankkimaan itselle edullinen asema esiintyen toisille myötämielisenä tai puolueettomana tahona.  ”Karibian peliteoria” perustui yleisesti oletusarvolle, jonka mukaan joka aluksen kapteenilla on pahat mielessä eikä toisaalta vara venettä kaada.

Kurssi kohti sivistyneempää maailmaa

1800-luvulta meidän päiviimme asti voisi liputusta ja lippujen käyttöä katsoa määrittävän hyvin yleistäen teknillinen lähestymistapa ja kansainvälinen standardisointi viestinnässä, toisaalta kansallisuusaate ja siihen kytkeytyvät moninaiset liturgiset muodot ja seikkaperäinen protokolla.

Useat maallikotkin osaavat yhdistää tietynlaisen neliskulmaisten viestilippujen sarjan juuri vesillä liikkumiseen.  Näiden pohjana on ollut 1800-luvun puolivälissä Ison-Britannian kauppa- ja teollisuusministeriön liputuskoodijärjestelmä.   Perustaltaan aakkosiin ja numeroihin sidotut viestiliput kansainvälisenä ja yleisesti ymmärrettävänä yhteissysteeminä periytyvät 1920 – 1930 -luvun Kansainvälisistä Radioviestinnän Konferensseista; paranneltuina 1960-luvulta.  Asiaan pintapuolisesti perehtyneen silmin ko. liput on merkkeinä laadittu vain ja ainoastaan tehokasta erontekoa silmällä pitäen; kysymys on ”vesien keinotekoisista aakkosista”, eikä muunlaista kuin rauhaa ja yhteisymmärrystä edistävää poliittista tavoitetta ole niiden taustalta ainakaan äkkiseltään helppo havaita.

Erilaiset liputustavat ja -käytännöt merillä liikuttaessa kuin maissa oltaessakin ovat taiteen laji.  ”Lippuetiketti” on lähtökohtaisesti paikallista ja sopimuksenvaraista.  On kai selvää, että valtion omistuksessa olevat alukset ovat liputtaneet erimuotoisia kansallislippuja itsenäisyydestä alkaen, mutta kenties kiinnostavampaa ovat juuri purjehdusseurojen käyttämät liput, koska niiden historiallisuus tuntuu voimakkaasti kytkeytyvän nationalistiseen eetokseen.

Yhdistystoiminta vapaa-aikaan liittyvänä ja erotettuna varsinaisesta elannonhankinnasta tuotti ensimmäiset organisoidut purjehdusklubit tai -seurat.  Satunnaisemman ja tapauskohtaisen huvipurjehduksen alku lienee kuitenkin aiempi. Ensimmäiset englantilaisten purjehdusseurojen (yacht clubs) liput periytyvät 1700-luvulta, suomalaisten 1800-luvulta.   Suomen kontekstissa 1800-luvulla purjehdusseurojen, niin kuin yhdistysten perustamiseen yleensäkin suuriruhtinaskunnassa liittyi usein nousevan kansallisuusaatteen uhma ja venäläistämistoimenpiteiden vastaisuus.  On hyvä huomata, että purjehdusseurat ovat samalla olleet myös maan ensimmäisiä urheiluseuroja 1850-luvulta alkaen, tavoitteena yleisen vesillä liikkumisen, veneenkunnostustaitojen ja tietämyksen edistäminen.

Suomessa sittemmin kansallislippuna käytetyn siniristilipun malli periytyy juuri purjehdusseuroilta (ensimmäisenä käyttöluvan sai Nyländska Jaktklubben 1860-luvulla), jotka lipun yläkulmassa käyttivät useimmiten kotikaupunkinsa tai -maakuntansa vaakunaa.  Tähän malli sinisestä rististä valkoisella pohjalla oli puolestaan siirtynyt Pietarin keisarilliselta purjehdusseuralta.  Monille lienee tuttua se, että Suomen kansallinen lippu kuuluu skandinaaviseen ristien perheeseen, mutta hattujen polkemisen veroinen pettymys on kai se, ettei puhtoisia hankia, valkeita kesäöitä ja sinistä taivasta värjännytkään saksalaisperäinen kansallisromantiikka ja Johann Gottfried von Herder, vaan isonvihan isä, Venäjän laivaston ja sen lippujen kehittelijä, purjehtimisesta innostunut Pietari Suuri (Jestas!)

Tälläkin haavaa purjehdusseurojen lipuilla, jonka ”perusmalli” on siniristilippu jonka sinisen ristin päällä on vielä kapeampi valkoinen risti, on kansallislipun status, toisin sanoen purjehdusseurat ovat yhdistyksinä siksi poikkeuksellisia, että ne eivät toiminnassaan käytä ”vain” tapauskohtaista järjestölippua.  1970-luvun kriitillisessä hengessä tämän erityisstatuksen tarpeellisuudesta keskusteltiin ja olemassaolosta tosin väännettiin peistä eduskunnassa.  Yhtä kaikki poliittisia tahoja riitti kyllin puolustamaan pursilipun statusta.  Yleisesti ottaen purjehdusseurojen lippukäytännöt ja herrasmiessäännöt – etiketti ja hyvä merimiestapa – ovat monien muiden alojen järjestöihin verrattuna rikkaammat ja monipolvisemmat.

Omituista on, ettei lippua, varsinkaan kansallislippua maalla eikä vesillä ole pidetty minä hyvänsä tarve- tai koriste-esineenä.  Sen, kuten kovin monen muunkaan seikan kohdalla ei 2000-luvulla ole välttämättä syytä puhua tabusta, mutta huomionarvoista on että lippujen käyttöönottoon, käsittelyyn ja hävittämiseen on olemassa tarkat sääntönsä.  Kauaskantoinen ongelma varsinkin kansallisuusaatteen synnyn jälkeisellä ajalla tietenkin on, että liput ja vaakunat paitsi yhdistävät, ne myös erottavat.  Toteemien luomisesta, niiden alle kumartumisesta sekä nationalistisen ajattelun muodikkuudesta ja rienaamisesta ei tässä ole syytä eikä halua kirjoittaa.

*********************************************************

Haaveitten ulapoilta takaisin rantaan.  Purjeet alas ja roskat lajiteltuina roskikseen.

⃰  Merirosvolaulun meni sanoittamaan suomeksi Sauvo ”Saukki & pikkuoravat” Puhtila (1976).  Sävel on toisinto Karibialta, otaksun.  Musta lippu viittaa merirosvojen lipun väriin ja luo kontrastin syyttömän siirtomaatavarakauppiaan paljaaksi kaluttuun valkeaan pääkalloon.  ”Hulabaloo-balai” on puhdasta huligaaninonsensea eikä merkitse mitään millään kielellä.   ”Piraattilaulujen moraalikoodisto ja pedagoginen perusteltavuus eilen – huomenna” on toisen tarinan aihe, johon minä vielä palaan.

Lari Rantanen

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja Suomen historian jatko-opiskelija Turun yliopistossa.

Päätoimittajalta

Sumutorvessa toinen merihistoriallinen tutkimus kurkistaa veksillogian eli lippututkimuksen maailmaan. Kansalliset liput niin maissa kuin laivojen ja veneiden perässä on tuttu näky lähes jokaiselle. Vähintään yhtä tuttu symboli on musta merirosvolippu pääkalloineen ja ristittyine reisiluineen. Mutta harva meistä pohtii näiden symboleiden merkitystä tai historiaa. Lari Rantasen artikkeli vie meidät lippulaatikon luokse pohtimaan mitä on näiden usein niin tärkeiden kangaspalojen takana.

Venettä kunnostamassa: Mitä näennäisesti yksinkertaisesta urakassa voi seurata?

Pari kesää sitten katsastusmies mönki H-veneeni pilssiin tarkistamaan ne ainoat veneeni läpivienit. Poistuessaan veneestä hän ilmoitti, että toisen venttiilin akseli oli murtunut ja näin ollen läpivienti oli jäänyt kiinni asentoon. Tuumin mielessäni, että eipä tuo mitään. Nopea projekti edessä. Ei muuta kuin putkipihdit käteen, vanha rikkinäinen venttiili yli laidan ja uusi tilalle. Hetken päästä minulle valkeni, että projekti ei ollutkaan näin yksinkertainen. Tässä artikkelissa aionkin pohtia, mikä meni vikaan ja miksi?

Varauduin projektiin hyvin. Hankin erikokoisia ja näköisiä putkipihtejä, jotka heitin auton takakonttiin ja lähdin ajamaan kohti Raumaa. Viereisellä penkillä istui hyväntuulinen vaimo ja takapenkillä istui laivakoira Butler. Tässä sinänsä ei ollut mitään vikaa, mutta keväinen ilma oli melko kolea. Syystä tiesin, että venttiilin irrotusprojekti tulisi suorittaa melko nopeasti, mielellään alle viidessä minuutissa, sillä kanssamatkustajien kärsivällisyys ei tulisi olemaan pitkä.

Seuran varakommodori oli luvannut konsultaatioapua paikanpäällä ja hän olikin jo paikalla kaartaessamme veneen talvisäilytyspaikalle. Pihdit olalle ja pilssiin konttaamaan! Varakommodori epäili venttiilin kampeamisen olevan työlästä ja neuvoi ystävällisesti kanssamatkustajaani lähtemään koiran kanssa hieman pidemmälle lenkille. Sää ei kuitenkaan tähän houkutellut, sillä huhtikuun ilma ei ollut mitä keväisin: kaksi plus astetta ja räntää tuli vaakatasossa. Puoliso ja pentu jäivät autoon.

Ensimmäinen, rikkinäinen venttiili lähti irti varsin helposti. Aikaa kului noin kaksi minuuttia ja siitäkin suurin osa kului ison miehen sovittautuessa ahtaaseen H-veneen peräpilssiin. Tästä rohkaistuneena mietin, että eikö kannattaisi nyt vaihtaa se toinenkin venttiili, varsinkin kun se nyt on vanha ja hidas sulkea pyörittämällä. Kyllä uusi kahvallinen palloventtiili olisi aina nopeampi sulkea hädän hetkellä. Tässä tapahtui tämän projektin toinen virhe. Ensimmäinen oli se, että otin vaimoni mukaan maakuntamatkailulle ja nyt sain kuulla väliaikoja tasaiseen tahtiin. Toinen venttiileistä ei tahtonut millään irrota ja taistelin sen kanssa pitkään. Välillä oli mahdotonta saada pienintäkään putkipihtiä oikeaan väliin ja välillä apinan raivokaan ei auttanut. Lopulta sain sen kuitenkin irti ja tuhot olivat minimaaliset, mitä nyt rystyset vuotivat verta ja räntää valui pilssiin istumalaatikosta. En ollut ottanut huomioon, että letkun pituus ei riittänyt viemään vettä läpivientiin. Onneksi varakommodori lupasi käydä tyhjentämässä pilssin seuraavana päivänä ja tulevalle viikolle oli luvattu sateetonta jaksoa.

Vaikka operaatio oli kestänyt hieman kauemmin kuin ajattelin, en silti ollut pettynyt. Projekti eteni kaikesta huolimatta mallikkaasti. Mallikappaleet mukana ajoin kohti Turkua lämpimässä autossa. Nopean selvityksen jälkeen löysin halvimmat varaosat, kiitos internetin. Huomasin, että osien välillä saattoi olla huomattavia hintaeroja ja tässä tapauksessa Biltema tai Bauhaus eivät olleet edullisimmat. Niistä toki saa tavaran itsepalveluhyllystä, mutta tällä kertaa marssin venetarvikeliikkeeseen, jossa sain nauttia ystävällisen venetarvikemyyjän kanssa tunnin etsien oikean kokoisia venttiilejä. Varastokirjanpito nimittäin näytti, että juuri Turun liikkeessä niitä oli. Vielä vaikeampaa oli löytää karoja oikealla kierteellä. Olin näet huomannut karojen tarpeellisuuden, koska joku veneen edellisistä omistajista oli liimannut muoviset karat kiinni venttiiliin ja näin ollen en saanut niitä irti. Tästä samasta syystä johtui ilmeisesti toisen venttiilin kovahkonlainen kiinnitys. Näin ollen ajattelin, että säästän omaa vaivaani ostamalla uudet. Olivathan ne hieman pidemmät ja sitä kautta kaksi klemmariakin mahtuu paremmin karaan. Tässä kohtaa tapahtui kolmas virhe, mutta sitähän minä en vielä tiennyt.

Seuraavana viikonloppuna ajoin tyytyväisenä Raumalle ja ajattelin kuinka helposti korjaus olikaan sujunut. Melkein jo onnittelin itseäni tehdystä työstä. Kuinka väärässä olinkaan. Asensin karat venttiileihin ja yhdistelmän pohjaläpivientiin. En käyttänyt tiivistykseen liimaa kuten joku edellisistä omistajista vaan tiivistin liitoksen siihen tarkoitukseen hankitulla tiivisteteipillä. Kaikki sujui hyvin kunnes aloin sovittaa vanhaa letkua karaan. Ei onnistunut, ei sitten millään vaikka liukastetta oli varattu mukaan. Putken elastisuus oli poissa ja toiseksi putki oli kaksi milliä jo lähdössä liian kapea. Ei sopinut sitten millään. Taas rystyset verillä kannelle ja miettimään mitä olikaan tullut tehtyä. Luvassa oli pidempi sadejakso ja varakommodori liuennut ties minne. Parahiksi oli lauantaiksi siunaantunut myös pyhäpäivä. Kaikki kioskia isommat marketit olivat sulkeneet jo ovensa. Kirosin syntymääni.

Murheen murtamana mietin, että mitä nyt tehdään, kunnes huomasin veneessä pienen pätkän polkupyörän sisäkumia. Sain idean! Jos vain jostain saisi maastopyörän sisäkumin, voisi sen väliaikaisesti kiinnittää putkeksi. Otin auton alle ja ajoin ympäri Raumaa. Lopulta löysin liikkeen, josta sain hankittua kyseisen tarvikkeen. Ratkaisu oli onnistunut. Vesi lorisi seuraavan viikon aikana läpivienneistä maahan.

Seuraavien viikkojen aikana hankin uutta letkua metrikaupalla. Taas suunnattiin kohti Raumaa. Korjauksella alkoi olemaan jo vähän kiire sillä veneen vesillelaskuun oli enää muutamia tunteja. Telakalle päästyäni sahasin venetarvikeliikkeestä hankkimani putken oikean mittaisiksi palasiksi ja sivelin molempiin päihin rutkasti liukastetta. Kas kummaa, sinne ne holahtivat paikalleen. Kiristin klemmarit ja luulin työni valmistuneen. Tässä vaiheessa aavistin kuitenkin jotain pahaa. Kaikki oli sujunut liian helposti. Suljin varmuuden vuoksi venttiilit ja jäin odottelemaan vesillelaskua.

Traktori tuli ja haki veneeni. Kraana nosti sen veteen ja kaikki näytti olevan kohdallaan. Ei vuotoja tai muita harmeja. Avasin venttiilejä ja tarkastin, ettei vettä valunut minnekään.  Olin tyytyväinen. Vene siirrettiin rikauksen jälkeen vaiherikkaasti Naantaliin. Ei sadetta ei harmeja vain aurinkoista säätä, jota jatkui useita viikkoja.

Muutaman viikon päästä siirtopurjehduksesta lähdimme päiväpurjehdukselle Väskin aukolle ja huomasin, että olin unohtanut venttiilit kiinni. No tämä ei ollut ongelma sillä sade oli onnistuneesti ohittanut Naantalin. Avasin venttiilit ja poistuin kryssimään. Tässä tapahtui taas virhe. Purjehdimme oman aikamme ja käännyimme kohti kotirantaa. Kapteenille ja miehistölle oli tullut jano, joten ei muuta kuin turkkilevyjen alta virvoketta. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että H-veneen pilssi oli aivan täynnä vettä. Jos jano olisi yllättänyt hetkeäkin myöhemmin olisi vesi kohonnut jo kajuutan puolelle.

Pilssin tyhjennyksessä ei sinänsä ollut mitään ongelmaa. Pumppu ja ämpäri tyhjensivät sen melko nopeasti. Tarkistimme kölipultit ja muut mahdolliset vuotokohdat, mutta veden reittiä ei saatu selville, ennen kuin jouduimme taas hieman luovimaan. Venttiilien avauksen ja luovikulman johdosta putkiin tuli pieni paine ja vesi suihkusi istuinkaukalon läpivientien ja putken liitoksesta. Klemmarit olivat rutistaneet elastista putkea ja liitos ei ollut tiivis. Kara oli millin kaksi liian kapea. Kurtistunut kohta oli jäänyt liitoksen taakse ja vauhditon vene ilman putkiin muodostuvaa painetta ei vuotanut. Venttiilit kiinni ja satamaan. Oli ihme, että vika huomattiin vasta nyt. Toisaalta voi todeta, että onneksi. Sen verran muistorikas oli siirtopurjehdus vapunpäivänä.

Seuraavina päivinä kiertelin Turun seudun venetarvikeliikkeet, mutta mistään ei tuntunut löytyvän oikean kokoista läpivientiä. Joko kara oli liian kapea tai läpiviennin kiinnike liian leveä. Etsin etsimistäni, mutta en löytänyt. Lopulta käännyin ammattisorvaajan puoleen ja teetin sopivat läpiviennit. Samalla korjausoperaation kustannukset kaksinkertaistuivat, mutta nyt oli ainakin sopivat ja turvalliset. Kiitos ammattimiehelle, jollaisia on nykyisin vaikea löytää.

Tyytyväisenä astelin laituria pitkin korjaamaan viimeisen korvattavan osan. Mutta mitä vielä? Kesän ainoa sadepäivä osui kohdalle ja kansiläpivientien vaihtamisesta tuli yhtä helvettiä. Kylmä vesi vihmoi ympärillä ja rystyset taas kerran verillä. Kyllä minä mieleni niin pahoitin. Lopulta kuitenkin vesi alkoi soljumaan sitloodasta mereen ja korjaus oli vihdoin viimein valmis.

Sen sijaan, että olisin vaihtanut yhden venttiilin, putken sekä läpiviennin, vaihdoin ne kahteen kertaan vaikka toinen vanhoista olisi ollut täysin toimiva. Täytyy vain todeta, että nyt on läpiviennit ristiin vedetty, jottei jalat kastu kryssillä, kuten H-venenetissä neuvottiin. Lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että projektin lopputulos oli erittäin hyvä, nyt kun on kaikki kunnossa. Tämän lisäksi opin monta hyödyllistä asiaa, joista lista ohessa.

-Jos aloitat korjauksen, varaudu siihen, että se vie aikaa

-Standardit muuttuvat, vanhat osat eivät sovi keskenään yhteen

-Vanhassa veneessä on mielenkiintoisia ratkaisuja

-Jos jokin osa on ehjä, älä missään nimessä lähde vaihtamaan sitä

-Projektin yhteydessä voi moni olennaisen tärkeä asia jäädä unholaan, kuten moottorin huoltaminen. Tästä ehkä joskus myöhemmin lisää tarinaa.

Kaikesta huolimatta olen päättänyt, että aion ennen seuraavaa purjehduskautta ehostaa h-veneeni sähköpuolen ja muistaa huoltaa kaksitahti Mercuryni. Idean tähän sain siitä, että joudun ostamaan uuden akun ensikaudeksi. Voi olla, että raportoin tästä myöhemmin.

Lauri Kaira

Kuvareportaasi: Talvisäilytyksestä

Suomalaisen lyhyen purjehduskauden katkaisee aina yhtä armottomasti pitkä ja pimeä talvi. Joka syksy kylmyys iskee liian varhain ja repäisee liian lyhyen kesän yllättämän veneilijän armottomasti syystöihin. Kohmeisin sormin hän joutuu asettelemaan purtensa talvilepoon. Usein hyisten olosuhteiden vuoksi syystyöt voivat tuntua varsin vastenmielisiltä ja tämän vuoksi valitettavan moni veneilijä laiminlyö tämän tärkeän vaiheen veneilyharrastuksestaan.

Periaatteessa syystyöt ovat varsin yksinkertaiset. Vene nostetaan, pestään ja tyhjennetään ylimääräisistä tavaroista. Akku ladataan täyteen ja moottoriin lisätään pakkasnestettä sekä suojaöljyä kaasuttimen kautta. Tämän jälkeen veneen ympärille rakennetaan katos, tai vene viedään halliin talvisäilytykseen. Veneen sisälle voi vielä laittaa muutaman kosteudensyöjän. Tärkeintä on varmistaa, että vene pysyy kuivana ja hyvin tuulettuvana. Moni laiminlyö tämän pakkaamalla veneensä tiiviiseen pussukkaan. Keväällä vastassa on sitten homehtunut purtilo, johon juhannusheiloja on turha haikailla.

Sumutorven päätoimittaja pistäytyi viime lauantaina Turun Lauttarannassa katsastamassa miten turkulaiset veneitään säilyttävät. Tapoja näyttää olevan yhtä monia kuin on veneitäkin.

Heikki Hannula

talvi1talvi2talvi3

Osa omistajista pitävät veneestään huolen kesät talvet, toisin kuin eräät. Lauttarannassa venepaikat menevät uudelleen jakoon joka vuosi. Tämä limisaumainen fiskari on kuitenkin päättänyt pitää kiinni omasta laituripaikastaan. Viimeisessä kuvassa talvisäilytyskatos mallia ilmava.

talvi4talvi5

Purjeet nostovalmiina, jos Tohatsu ei lupaakaan ensimmäisellä. Myös sanonta peltigenoa saa pakkaspäivinä uuden merkityksen. Jaspiina aloittaa purjehduskauden varhain.

talvi6talvi7

Talvikatoksien useita versioita. Tammikuussa vallitsi suhteellisen leuto veneilysää.

Arvostelu: Valo merellä – Suomen majakat 1753-1906

Seppo Laurell on kirjoittanut massiivisen kirjan Suomen majakoiden historiasta. Teoksen lähtökohtana on Kansallisarkiston kätköistä löydetyt majakoiden alkuperäispiirrustukset ja hahmotelmat. Taideteoksien veroiset piirrokset haluttiin julkaista kaikkien nähtäviksi.Taideteoksia ovat myös Petri Porkolan valokuvat majakoista nykykunnossa. Valo merellä kertoo kattavasti suomalaisten majakoiden rakennushistorian.

Suomen rannikot olivat Ruotsin vallan aikana pimeitä paikkoja yöaikaan. Ainoina valonlähteinä olivat majakat Utössä ja Porkkalanniemen eteläpuolella sijaitsevalla Rönnskärin saarella, jossa Suomenlahti on kapeimmillaan. Ei siis ihme, että karikkoinen saaristo ulkoluotoineen oli merenkulkijoille pelottava paikka. Kokematon kapteeni saattoi ajaa miehistönsä syvälle surman suuhun vaikeisiin olosuhteisiin ja jos meri ei vienyt henkeä niin rantarosvot vaanivat ainakin laivan lastia. Hurjimmat tarinat kertovat jopa saaristolaisten surmanneen onnettomien laivojen miehistöjä muhkean saaliin toivossa.

Utön vuonna 1753 rakennettu majakka oli Suomen saariston ensimmäinen ja sen tekniikka oli aikansa parhaimmistoa, kuten monissa muissakin tulevissa majakoissa. Suomen- ja Pohjanlahden rankat jäiset olot ovat asettaneet majakoille ja niiden suunnittelijoille suuria vaatimuksia ja tämä voi olla yksi syy, miksi juuri täällä testattiin uusia ratkaisuja majakoita rakennettaessa. Moni majakka-arkkitehdeistä oli myös aikansa tunnetuimpia arkkitehteja jotka muovasivat myös suomalaista kaupunkikuvaa. Vaikka Utön majakka rakennettiin 1700-luvulla, ei merimiesten tarvinnut olla ennenkään täysin ilman valoa tai opasteita Merkkitulia ja pookeja oli rakennettu jo aiemmin. Varsinainen majakoiden rakentamisen kultakausi ajoittui suuriruhtinaskunnan aikaan, jona rakennettiin 26 majakkaa Oulusta Suomenlahden perukoille Haapasaareen, sekä kaksi majakkaa Laatokalle turvaamaan idänkauppaa.

Majakoiden rakentamisen pontimena oli usein turvallisuusnäkökohdat, joilla pyrittiin parantamaan merenkulkijoiden navigointimahdollisuuksia. Ensisijaisen syyn lisäksi projektien takana saattoi olla ulkomailta tullut painostus tai ulkomaankaupan edistäminen. Lisäksi eteenpäin vievinä syinä saattoi esiintyä satamakaupunkien keskinäinen kilpailu ja maanpuolustukselliset näkökohdat. Melko usein majakkaprojekti aloitettiin vasta kantapään kautta opittujen raskaiden läksyjen jälkeen. Moni merimies ehti menettää henkensä, ja moni laiva painua hylyksi pohjaan, ennen kuin valonlähde merelle saatiin. Usein lykkäyksen syynä oli sama kuten monesti nykyisinkin, rahanpuute.

Seppo Laurell on pohtinut kirjassaan Valo Merellä – Suomen majakat 1953-1906 majakoidemme syntyhistoriaa. Kirja on melkoinen järkäle, kuten yleensä John Nurmisen säätiön kustantamat kirjat. Kirjan massiiviselle olemukselle on myös perustelunsa. Se sisältää Kansallisarkiston kätköistä osin sattumalta löydettyjä majakoiden alkuperäisrakennuspiirustuksia ja hahmotelmia, sekä Petri Porkolan upeita kuvia majakoista nykykunnossa. Piirustukset olivatkin kirjan julkaisun lähtökohta. Taideteoksien veroiset piirrokset haluttiin julkaista kaikkien nähtäviksi. Kirjan tekstiosuus taas nousi ajatuksesta kirjoittaa majakoiden rakentamisen taustahistoriaa. Kantavana kysymyksenä on, miksi majakat päätettiin rakentaa?

Merikapteeni ja tietokirjailija Laurell ei ole ensi kertaa asialla, vaan hän on kirjoittanut jo useita majakoita koskevia teoksia. Vuonna 1987 hän kirjoitti kirjan Aalloilla keinuvat majakat  – Historiikki majakkalaivojen aikakaudesta ja museoalus  Kemistä. Vuonna 1989 hän kirjoitti Majakat, sekä vuonna 1999 Suomen majakat, joka sai tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 2000. Edellisten teosten lisäksi hän on kirjoittanut useita muita merenkulkua ja saaristoa koskevia kirjoja.

Valo merellä -teoksen laadusta kertoo jotain se, että siitä tuli lähes heti julkaisunsa jälkeen Tieto-Finlandia-palkinnon voittajaehdokas. Aikanaan valintaraati perusteli kirjan mukaan pääsyä seuraavin sanoin:

”Kirja kertoo sanoin, kuvin ja aiemmin tuntemattomin alkuperäispiirustuksin tyhjentävästi Suomen majakoista, niiden historiasta ja niiden arkkitehtuurista. Raatia miellytti myös se, että kirja on samalla kertomus merenkulun kehityksestä eli siitä, miten Suomi avautui maailmalle.”

Päällisin puolin näyttääkin, että Valo Merellä on päivitetty versio Nemon julkaisemasta Suomen majakat -teoksesta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä Valo merellä ei sisällä kaikkia Suomen aluevesillä olevia majakoita ja toiseksi arkistojen kätköistä kaivetut piirustukset antavat edeltäjäänsä mielenkiintoisemmat lähtökohdat. Uskallan myös väittää, että majakoiden historiaa ei ole vieläkään kirjoitettu tyhjentävästi, sillä vaikka Laurell hyvin ja perinpohjaisesti on kirjoittanutkin, ei kaikkia näkökulmia ole kirjaan saatu ympättyä.

Kirjan näkökulma on hyvin tekninen. Ensimmäiset luvut keskittyvät majakan rakentamisen esihistoriaan, valolaitteiden kehitykseen ja majakoiden rakennuttajiin ja arkkitehteihin, jonka jälkeen jokaisen majakan rakennushistoria ensimmäisestä viivanvedosta valon sytyttämiseen kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti. Olin haltioissani lukiessani valolähteen kehityksestä metallipeileistä, argand-lampuista ja Fresnelin-linssistöistä. Mielenpainuvin yksityiskohta oli Hanhipaaden kohtalosta, joka historian myllerryksessä päätyi Neuvostoliiton alueelle. Alueellinen majakkahallinto oli niin haltioissaan uudesta energiamuodosta, että asensi majakkaan ydinkäyttöisen virtalähteen. Nyttemmin ydinvoimasta on luovuttu ja tilalle on vaihdettu harmittomampi 12 voltin kuivaparisto. Tämän tyyppiset yksityiskohdat osoittavat, ettei kirjailija ole ensi kertaa asialla. Kirjan teksti on vakuuttavasti ja asiantuntevasti kirjoitettu.

Majakat käydään kronologisesti läpi rakennushistoriansa mukaan ja viimeinen majakka, Tiiskeri onkin rakennettu vasta itsenäisen Suomen aikana, vaikka sen tarve oli havaittu jo 1800-luvun puolella, jolloin ensimmäiset suunnitelmat oli laadittu. Kronologinen eteneminen tuo esiin yhden kirjan heikkouksista, se alkaa jossain määrin toistamaan itseään. Vaikka jokainen majakka Itämeressä onkin oma yksilönsä jännine käänteineen, on niiden tekninen toteutus melko samaa kaavaa noudattava. Tämä seikka ei kuitenkaan vähennä kirjan arvoa, sillä kirja on parhaimmillaan kun sitä ei lue kerralla alusta loppuun, vaan käyttää hakuteoksena tai takkatulen ääressä luettuna tunnelmointikirjana. Sängyssä luettavaksi kirja ei tosin sovellu, sillä uni jää erittäin lyhyeksi painavan kirjan pudotessa lattialle tai lukijan kasvoille.

Olisin odottanut, että kirja olisi pureutunut syvemmin ihmisten elämään majakoiden varjossa. Nyt esille nousevat vain arkkitehdit ja satunnaiset rakentajat, jotka luontoa uhmaten pystyttivät nuo mystiset rakennukset keskelle kuohuvaa merta. Olisin mielelläni lukenut enemmän siitä venäläisestä armeijaosastosta, joka tuikkasi tuleen oman majakan Russarössä Krimin sodan aikana ja miksi suomalaisten majakoiden valolaitteiden hovitoimittaja Sautter Lemonnier & CO myöhästeli toimituksissaan niin paljon, että ne lopulta annettiin pahimmalle kilpailijalle Henry Lepaute & fils’lle. Mielenkiintoista muistitietoa, jota olisi lukenut mieluusti lisää muistakin majakoista sisältää Isokaria koskeva luku, jossa kerrotaan miten majakan vartijan ammatti siirtyi sukupolvelta toisellle kunnes majakka automatisoitiin ja viimeinenkin majakanvartija jäi eläkkeelle.

Kirjassa on yksi majakka joka nousee ylitse muiden. Suomen Eddystoneksikin tituleerattu Bogskär,  jonka tarinasta myös kirjan nimi nousee. Bogskärin kallioluodot ovat pohjoisen Itämeren eteläisimmät vedenpäälliset kiintopisteet Suomen aluevesillä. Luotoja oli vaikea havaita keskellä merta vilkkaasti liikennöidyllä alueella, josta lähin ranta sijaitsi 30 meripeninkulman päässä. Laurelin mukaan lukematon määrä laivoja on vuosisatojen mittaan murtanut keulavantaansa luotojen kallioiden graniittiin. Jos luotoja oli vaikea havaita, oli rakennusprosessikin erittäin haastava ja majakka herätti huomiota ulkomaita myöden. Teos piirtää erittäin mielenkiintoisen ajankuvan majakan synnystä ja sen vaiheista nykypäivään saakka. Majakan maine kasvoi niin suureksi, että valtiovalta painatti hopeisia muistomitaleja jo vuonna 1883, joissa oli Bogskärin tornin kuva ja teksti LUX IN NOCTE, valo yössä.

Laurellin kirja saavuttaa erinomaisesti tavoitteensa pienistä puutteista huolimatta. Se ei ole kaiken kattava majakka teos vaan kertoo tyhjentävästi Suomen majakoiden rakennus- ja teknisen historian. Päätöksenteon prosessit ja niiden hitaus piirtyy lukijan mieleen varsin elävästi ja avaa Petri Porkolan kuvien avulla eteen maailman, joka on monille tuntematon vielä nykyisinkin. Olisi ollut sääli jos Laurell ei olisi tuonut päivän valoon upeita alkuperäispiirustuksia Kansallisarkiston kätköistä.

Lauri Kaira

Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu osoitteessa: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=1731

Akateeminen purjehdusseura ABI-päivillä

Hyvät kokemukset syksyltä 2010 järjestytyistä Ready Study Go Turku-messuista innostivat Akateemisen purjehdusseuran osallistumaan Turun yliopiston järjestämille ABI-päiville 18.1.2011. Vaikka ilmoittautuminen päiville oli tehtykin hyvissä ajoin ja kaiken piti olla kunnossa, tästäkin huolimatta abipäivien lähestyessä kovaa vauhtia oli vielä viimeisenä iltana hieman epäselvää ketkä paikalle lopulta saapuisivat. Lopulta asiat kuitenkin selkenivät, kuten niillä yleensä on tapana. Paikalle löysivät Akateemisesta purjehdusseuran varakommodori Jan-Erik Björklöf, Erkki Seppä ja Olli Vaarula.

Varhain tiistai aamulla varusteet ja optimistijolla Amanda pakattiin hopeanuoleen ja keula suunnattiin kohti luonnontieteiden taloa. Jäinen keli asetti omat haasteensa Amandan paikalle tuomiseen, sillä päärakennusta edeltävä jäinen mäki oli osoittautua ylitsepääsemättömäksi esteeksi takavetoiselle pakettiautollemme. Oli kuin edessä olisi ollut loputon aalto joka vääjäämättömällä voimalla suuntasi voimansa kohti avutonta miehistöä pienessä kopperossa. Loppujen lopuksi useiden yritysten jälkeen  saimme Amandan oven eteen, jonka jälkeen loppumatka portaita pitkin ylös luonnontieteiden talon toiseen kerrokseen ja omaan loosiin sujui huomattavasti helpommin siitäkin huolimatta, että  luonnontieteilijät ja nuoret poliitikon alut muodostivat murrosteita sinne tänne luonnontieteiden talon aulaa.

Paikka oli kuitenkin hyvä sillä se sijaitsi portaiden välittömässä läheisyydessä. Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Itäsaksalainen arkkitehti oli laskenut sisäkaton korkeuden optimaaliseksi ja näin ollen tilan ulottuvuudet asettivat omat haasteensa jollan rikaukselle. Tästä kuitenkin selvittiin luovien ratkaisuiden avulla ja muutamalla turvakengällä, joiden avulla jolla saatiin kiilattua hieman kyljelleen.

Kiinnostus päivänaikana Akateemisen purjehdusseuran toimintaa kohtaan oli odotetumpaa vaisumpaa. Syynä tähän saattoi olla osallistujien nuori ikä, sillä olihan kyseessä kuitenkin abipäivät. Ymmärrettävästi varhaisaikuisuuden partaalla olevat nuoret vielä harkitsivat yliopisto-opiskelujensa aloitusta. Onkin todennäköistä, että lukioiden opinto-ohjaajat ovat varoitelleet moraalittomista yliopisto-opiskelijoista, jotka houkuttelevat tulevia ylioppilaita syntiseen ikuisen ylioppilaan elämään, jota vietetään Proffan kellarissa punaviiniä siemaillen ja laineilla purjehtien. Jokainen varmasti muistaa omat vuotensa nuorena untuvikkona, jonka sisällä kyti pelonsekainen kunnioitus lukioiden lehtoreita kohtaan.

Kaikesta huolimatta päivään saattoi olla tyytyväinen sillä meillä ei ollut karkkitarjoilua eikä haalarimerkkien myyntiä, mikä näytti toimivan suurimpana vetonaulana sen sijaan, että joku olisi ollut aidosti kiinnostunut opiskeltavasta aineesta tai alayhdistystoiminnasta. Muutamia kontakteja luotiin päivänaikana ja tämä näkyy jo seuran sivujen kävijämäärän nousuna. Useat jo yliopistossa opiskelevat olivat aidosti kiinnostuneet toiminnasta. Kävipä jopa eräs kemisti kertomassa kuinka kova kilpapurjehtija hän on. Toivotimme hänet tervetulleeksi seuraan ja tuleville purjehduksille, joissa paistaa aina lämpöinen Naantalin Aurinko ja matka taittuu kuin itsestään. Täytyy muistaa, että siellä missä on kaksi purjevenettä samalla selällä, on pieni voimain mittelö käynnissä, mutta purjehduksessa on kuitenkin muitakin elementtejä kuin kilpailu. Mikään ei voita leppoisaa sunnuntaipäivää kansanradion seurassa ja Jaakko Kolmosta jälkiuunileipineen.

Päivä sujui leppoisasti ja lopulta kello läheni kahta jolloin yliopiston vahtimestari tuli antamaan hennon vihjeen poistumisesta. Purkaminen kävi vähintäänkin yhtä nopeasti kuin näytteille asettaminen. Kaiken kaikkiaan päivästä jäi positiivinen maku ja ennen kaikkea tietoa Akateemisen Purjehdusseuran toiminnasta oli tarjolla. Erityiskiitos myös Erkki Sepällä pelastusliivien ja kaksipisteturvavaljaiden lainaamisesta sekä käytännön järjestelyihin osallistumisesta.

Optimistijolla Amanda on varastoituna tällä hetkelle tulevaisuuden projekteja varten, joista voidaan vielä kuluvan kuukauden aikana lukea mahdollisesti täältäkin.

Jan-Erik Björklöf

Päätoimittajalta

Pienen lauhtumisen jälkeen ovat talvipäivien lämpötilat laskeneet taas miinuksen puolelle. Sohjoisista keleistä ei totta tosiaan ole tänä talvena tarvinnut kärsiä. Sen sijaan pakkaselta on joutunut suojautumaan ajoittain aivan tosissaan. Viime viikonloppuna Turun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin suoranaisissa tulipalopakkasissa. Pitkien kalsareiden ja kerrospukeutumisen lisäksi lämpöä oli haettava sisäisestä villapaidasta, ennaltaehkäisevästi, kuten pelastautumiskurssilla on opittu! Samaan konstiin näytti luottavan moni muukin avajaisiin saapunut.

Näitä talven lämmittäjiä muistellessa ja mahdollisesti maistellessa kannattaa palata hetkeksi aikoihin, jolloin alkoholia ei aivan vapaasti maassamme siemailtu. Nettilehti Sumutorven viikon juttuna julkaistaan Juho Nurmen essee Salakuljettajien ja virkavallan vastakkainasettelu kieltolain Suomessa. Kirjoitus avaa Akateemisen purjehdusseuran merihistoriallisten tutkimusten julkaisusarjan, jossa tulevaisuudessa julkaisemme akateemisia tutkimuksia merihistoriasta ja siihen läheisesti liittyvistä aiheista.

Sumutorven päätoimittaja

Heikki Hannula

AP:n merihistoriallisia tutkimuksia osa I: Salakuljettajien ja virkavallan vastakkainasettelu kieltolain Suomessa

SALAKULJETUS VIRIÄÄ

Laittomalla salakaupalla on aina ollut kansainvälinen ilme. Aina kun valtio on kieltänyt jotain, salakuljetus on kiihtynyt. Vuosina 1919 – 1932 voimassa ollut kieltolaki käsittää erikoislaatuisen jakson Suomen kansakunnan historiassa. Kieltolain voimaantulo jakoi suomalaisen yhteiskunnan kahtia: lain kannattajiin ja vastustajiin. Lain vaikutus tuntui niin herran kuin työläisen arjessa. Laki näkyi sisäpolitiikassa ja talouselämässä sekä suhteissa ulkomaihin. Lain korkeata aatteellista päämäärää, kansanraittiutta, ei kuitenkaan saavutettu. Alkoholin kulutus kasvoi tilastojen mukaan. Lopullinen niitti kieltolaille oli vuonna 1928 alkanut suuri talouspula. Tuskinpa Suomen historiasta löytyy yhtään sellaista lakia, jota olisi rikottu niin räikeästi ja yleisesti kuin kieltolakia.

Vuonna 1919 voimaan tullut kieltolaki antoi valtiolle yksinoikeuden valmistaa, varastoida ja viedä maasta väkijuomia. Laki koski denaturoimatonta etyylialkoholia, jonka vahvuus oli yli kaksi prosenttia +15 celsiusasteen lämpötilassa. Lain ulkopuolelle jäi ainoastaan kirkkoviinin hankinta. Laillinen jälleenmyynti yksityisille saattoi tapahtua vain apteekeista lääkärin joka kerta erikseen antamalla lääkemääräyksellä.

Viron rannikon asukkaat reagoivat Suomen asettamaan kieltolakiin melko nopeasti ja tehokkaasti. Ei kulunut kauaakaan, kun virolaiset ja suomalaiset pienveneet alkoivat kuljettaa Viron spriitehtaiden tuotteita Suomeen. Jo vuoden 1919 syksyllä Suomen tullihallitus havaitsi pirtun salakuljetuksen alkaneen. Salakuljetuksen alkuvaiheessa toimivat vain pienet venekunnat, joten pirtun salakuljetus ei ollut vielä järjestäytynyttä. Viron hallitus hyväksyi hiljaisesti salakuljetuksen. Tähän vaikutti olennaisesti valtion heikko rahatilanne ja joskus jopa hallitusmiesten henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus. Pian spriitä ryhdyttiin kuljettamaan Saksasta sekä kansainvälisestä Danzigin vapaasatamasta suurilla laivoilla. Pirtulaivat saapuivat lasteineen Suomen aluevesirajan läheisyyteen odottamaan mahdollisia ostajia. Loppujen lopuksi virolaisen salakuljetusspriin osuus saksalaiseen verrattuna oli tuntuvasti pienempi.

Kieltolain pitkittyessä ongelmat pahenivat. Viranomaisilla ei ollut keinoja eikä myöskään välineitä salakuljetuksen estämiseksi. Salakuljettajat kulkivat aina vähintään yhden askeleen virkavaltaa edellä. Suomen yhteiskunta muuttui kieltolakivuosina yhä liikkuvammaksi, mikä edesauttoi alkoholin salakuljetusta. Lähes kaikilta syrjäseuduilta oli mahdollista matkustaa verrattain mukavasti kaupunkikeskuksiin. Autojen yleistyminen merkitsi valtaisaa kehitysaskelta maanteitse tapahtuvaan liikennöintiin. Nyt pystyttiin kuljettamaan suuriakin spriikuormia nopeasti pitkien matkojen päähän. 1920-luvulla vallitsi rautateiden suuri rakennusbuumi. Myös sisävesi- ja meriliikenne lisääntyi. Miehistön ja kaluston puute vaivasi sekä poliisia että tullilaitosta. Poliisi ei pystynyt ajamaan takaa salakuljettajien nopeita autoja polkupyörillään ja ikälopuilla autoillaan. Tullille ja merivartiostolle ongelmaa tuottivat salakuljettajien pikaveneet, radiopuhelimet ja raskas aseistus. Tilannetta vaikeutti lisäksi se, että kansa suhtautui salakuljetukseen varsin myönteisesti.

PIRTUKUNINKAAT JA TROKARIT

Kieltolain rikkominen sai aluksi kansallisurheilun piirteitä, mutta vähitellen alkoholin salakuljetus ja myynti keskittyi entistä enemmän ammattirikollisille. Äkkirikkaiden pirtukeisareiden vähittäismyyntiportaana toimivat trokarit olivat usein itse alkoholin suurkuluttajia. Otteiden koventuminen salakaupassa sekä lain pilkkana pitäminen olivat osasyynä siihen, että yleinen mielipide kääntyi kieltolain vastaiseksi. Pirtukuninkaat olivat ammattirikollisia, jotka eivät itse osallistuneet spriin hakumatkoihin. He rahoittivat ja organisoivat rikollisen toiminnan. Käytännön jakelun hoitivat välittäjät eli trokarit. Raimo Pullatin mukaan rikastuneet salakuljettajat ostivat talouspulan aikaan vaikeuksiin joutuneilta maanviljelijöiltä maatiloja ja kaupunkitaloja.

Tosin aina trokauksesta ei seurannut pelkkää haittaa. Taavi Kilpi kertoo, miten pula-ajan Kustavissa paikallinen liiketoimissaan menestynyt trokari piti pankin virkaa. Tuosta apupankista löytyivät rahat lehmän ostoista opiskelulainoihin. Korkokaan ei ollut pankkikorkoa suurempi ja velan takaisinmaksu unohtui useissa tapauksissa, kun velkakirjojen kirjoittelu jäi muistin varaan. Niillä rahoilla moni selvisi pula-aikojen yli. Korppoossa eräs alan suurmiehistä vuorostaan jakoi jouluisin rahaa kunnan köyhille, jotta häntä ei olisi annettu ilmi.

Salakuljetusrahoja voitiin ”pestä” kiinteistösijoituksilla: suuria kivitaloja nousi ”pirtun päälle” Suomen kaupunkeihin ja kyliin muistoksi piruajasta. Pirtun salakuljetus oli riskialtista puuhaa, sillä kiinni jäädessä saattoi mennä koko omaisuus. Toiminnan onnistuessa salakuljettajien ja varsinkin pirtulaivojen omistajien tulot olivat suuret. Suomessa maihin toimitetusta pirtusta saatiin 7-8 -kertainen hinta, jopa kymmenkertainen riippuen paikasta.  Rikastuneesta trokarista saattoi kieltolain jälkeen tulla kunnioitettu liikemies. Itämeren piirissä rahaa oli ilmeisesti kuitenkin sen verran vähän, että amerikkalaisella tasolla olevaa järjestäytynyttä rikollisuutta ei päässyt syntymään. Joka tapauksessa Suomessa ansaitsi leipänsä laittomalla alkoholin myynnillä arviolta 100 000 ihmistä.

Salakuljettajien armeija jäi 1930-luvun alussa työttömäksi. Siihen vaikutti kieltolain kumoamisen lisäksi talouskriisi. Jäljelle jäi pääomaa ja kiinteää omaisuutta, värikkäitä muistelmia ja kertomuksia. Osa salakuljettajista erikoistui nopeasti uudelleen ja alkoi pirtun sijasta kuljettaa loikkareita tai pakolaisia yli Suomenlahden tai Laatokan Neuvostoliittoon ja myös Viroon, josta kuljetus hoidettiin edelleen Neuvostoliiton puolelle.

”MYRSKYISILLÄ MERILLÄ, SAARISTON SOKKELOISSA”

Merikapteeni Algot Niska syntyi Viipurissa 5.12.1888 ja kuoli Helsingissä 28.5.1954. Elämä oli taiteellisessa perheessä kasvaneelle merikapteenin pojalle kuin suurta näytelmää. Mainetekonsa Niska aloitti urheiluareenoilla. Hän pelasi Suomen jalkapallomaajoukkueessa Tukholman olympialaisissa 1912. Kansalaissodassa hän soti valkoisten riveissä.

Huikeimman roolinsa Niska teki kieltolain aikana. Niska osti juuri ennen täyskiellon voimaanastumista helsinkiläiseltä kauppiaalta Pletschikoffilta koko tämän alkoholivaraston. Myöhemmin hän myi sen kovaan hintaan janoisille maanmiehilleen. Kadunmiehet seurasivat jännityksellä herrasmiehen ja salakuljettajan seikkailuja myrskyisillä merillä, saariston sokkeloissa. Kansan keskuudessa Niska sai nimen ”pirtukuningas”. Saaristolaiset, tulli, kilpailevat salakuljettajat ja poliisi käyttivät hänestä kohteliaasti titteliä ”kapteeni Niska”.

Mainittakoon vielä, että jo toisen maailmansodan sarastaessa Niska salakuljetti juutalaisia pakoon natsi-Saksasta. Jatkosodan aikana hän suoritti salaisia tehtäviä puolustusvoimien lukuun Itämeren maissa. Tämän jälkeen häntä ei leimattu pelkäksi konnaksi. Suuren seikkailijan elämä ei kuitenkaan päättynyt onnellisesti. Viimeiset vuotensa Niska vietti sairaana ja rahattomana. Hän ei löytänyt onneaan edes avioliiton satamasta sitä kahdesti etsittyään.

Kari Kallosen elämäkerta antaa värikkään kuvan ”salakuljettajien kuninkaan” luonteesta. Niska oli ennen kaikkea peloton ja kekseliäs herrasmies, joka vielä kaiken lisäksi omasi erinomaisen huumorintajun. Pitempiaikainen paikallaolo ei houkuttanut vilkasta ja liikkuvaa seikkailijaa. Niska oli ihmisten keskuudessa kysyttyä ja suosittua seuraa. Tähän varmastikin vaikutti seikkailijan tuhlaileva elämäntapa. Hän rakasti juhlia. Niska oli pitkä, charmikas ja korrektisti käyttäytyvä sekä pukeutui aina hyvin tyylikkäästi.

Algoth Niskan maine ”pirtukuninkaana” aiheutti kiistaa jo aikalaisten keskuudessa. Hänen on sanottu olleen vain pelkkä showmies, jonka edesottamuksista sai lukea lehtien sivuilta. Niska kertoo itse tiedon retkistään levinneen saaristossa kulovalkean tavoin, ”vanhaan totuttuun tapaan suuresti liioiteltuina”. Viimeistään muistelmien ilmestyminen vuonna 1931 nosti Niskan todellisiin julkisuuden pyörteisiin. On myös epäilty, että Niska olisi toiminut ajoittain poliisin ilmiantajana ja näin käräyttänyt kilpailevia salakuljettajia. Niskan muistelmissa esiintyy eräs Silkki-Olle, joka kavalsi kumppaneitaan ja sai siitä hyvästä etulyöntiaseman salakuljettajien joukossa. Mikään ei estänyt ”salakuljettajien kuningasta” toimimasta itse samalla tavalla. Miten Niska muuten olisi selviytynyt virkavallan ajojahdista niin usein? Väitteellä saattaa siis hyvinkin olla todellisuuspohjaa. Julkisuudesta ei salakuljettajan ammatissa pitäisi seurata ainakaan mitään hyvää, päinvastoin.

Algoth Niska ei rajoittanut toimintaansa vain konttoripöydän ääressä istumiseen, kuten huimia liikevoittoja metsästävät todelliset pirtukuninkaat, vaan hän toimi itse merellä alusten kapteenina. Niska yhdisti työn ja huvin. Hän ei näe pirtun salakuljetuksessa mitään rikollista. ”Tullikavallusta” ei voi rinnastaa tavalliseen rikokseen. ”Niin kauan kuin ylläpidetään korkeita tullimuureja ja kieltoja, tulee myös olemaan salakuljetusta.” Niska kuvaa mainiosti aikakauden tuntoja salakuljetusta kohtaan: ”Se ei millään tavalla kuohuta mieltä, vaan sille hyväntahtoisesti hymyillään.” Kieltolaki oli hänen mielestään suurta humpuukia, naurettava ja merkityksetön. Sitä ylläpidettiin pelottavalla ja kohtalokkaalla itsepäisyydellä sokaistuneen puoluepelin avulla. Seikkailijamme oli täysin oikeassa.

Niska piti itseään melkeinpä olosuhteiden uhrina. Samaa mieltä on myös Merivartiolaitoksessa palvellut Into Jyläskoski. ”Algoth Niska oli sympaattinen ihminen ja luonteeltaan suuri seikkailija. Eiköhän ollut niin, että vain epäonnistunut kieltolakimme teki hänestä salakuljettajan ja pirtukuninkaan.” Tosielämässä Jyläskoski ja Niska eivät tiettävästi koskaan kohdanneet toisiaan. Jyläskoski palveli Pohjanlahden piirissä, kun taas Niska risteili pitkin Suomenlahtea. Niska esittäytyy muistelmissaan romanttisena herrasmiesrikollisena, jolle salakuljetus oli jännittävää leikkiä. ”Laki on kaiken taustana, laki tuo jännityksen ja seikkailun eikä ilman niitä maksettaisi kallista hintaa.” Tosiasiassa hänen motiivinsa olivat vain itsekkään taloudelliset. Kieltolain kaatuminen vei häneltä lopulta tuottoisan elinkeinon.

Huolimatta salakuljetuksen romantisoinnista Niska pitää työtänsä vaativana. ”On helpompi leikata kuponkeja kuin yöllä tyrskyjen ohi ohjata maihin lastillinen.” Ahnaat tullimiehet ja saariston karikot aiheuttivat alituista päänvaivaa. Ongelmaa tuottivat myös Silkki-Ollen kaltaiset ilmiantajat. ”Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin turvautua kompassiin ja vaistoonsa ja yleensä luottaa vain hyvään onneensa, joka salakuljetuksessa on kaikkein tärkeimpiä tekijöitä.”  Salakuljetus ei ollut laiskan virka; se oli taukoamatonta taistelua tuiskuja ja tuulia vastaan. ”Itämaalaisesta mattokauppiaasta selviytyminen Aleksandrian basaarissa on pelkkää lapsenleikkiä siihen, mitä saa kokea neuvotteluissa tukholmalaisen spriinostajan kanssa.” Raskastahan puuhaa salakuljetus nimenomaan oli. Lastaus laivasta laivaan oli uuvuttavaa, kiireistä ja vaarallista työtä; voimakas pirtun haju vaivasi varsinkin merellä. Lisäksi työ tapahtui usein pimeässä. Pitkäaikainen merellä viipyminen oli myös tylsää, usein myös työn odotus. Työ vaati tekijältään tarpeellista merenkulkukokemusta, hyvää paikallistuntemusta ja tietysti lujaa luonteenlaatua. Toisaalta kaikki edellä mainittu teki salakuljettajan virasta niin mielenkiintoisen ja mukaansatempaavan. Päällimmäisenä mielessä oli tietysti rikastumisen mahdollisuus.

KISSA JA HIIRI –LEIKKI

Salakuljetus muuttui 1930-luvun alussa huomattavasti vaarallisemmaksi, koska ”vastapuoli” ryhtyi päättäväisiin toimiin. Keväällä 1929 Suomen hallitus pääministeri Kyösti Kallion johdolla perusti salakuljetuksen vastaisen komitean, jonka tehtäväksi asetettiin tutkia, miksi salakuljetuksen vastainen toiminta ei ottanut onnistuakseen kieltolain aikana. Epäonnistumisen pääsyitä olivat vartiolaivaston vanhentuneisuus ja tullivalvontajärjestelmän puutteet. Tullilaivat ja -veneet olivat liian vanhoja ja hitaita pystyäkseen kilpasille salakuljettajien nopeitten alusten kanssa; eikä tulliorganisaatiota ollut rakennettu sellaisia tehtäviä varten, joita sen olisi nyt pitänyt suorittaa. Niinpä komitea ehdotti erityisen merivartiolaitoksen perustamista, jolle kuuluisi merien valvonta, salakuljetuksen estäminen ja muut tullilaitoksen vartioaluksille ja ulkosaariston tullivartiopaikoille kuuluvat tehtävät. Laki asiasta hyväksyttiin keväällä 1930 ja saman vuoden kesäkuun alussa merivartiolaitos aloitti toimintansa. Henkilöstön koulutusta ja määrää kasvatettiin aikaisempaan tullilaitokseen verrattuna. Lisäksi merivartiolaitoksen käyttöön hankittiin lentokoneita ja nopeita tulliveneitä.

Kieltolaki oli tullimiehille, poliiseille ja merivartioille yhtä seikkailua, kun he joutuivat hengenvaarallisiin seikkailuihin taistellessaan salakuljettajia ja myrskyävää merta vastaan. Merivartiolaitoksessa palvellut Into Jyläskoski kutsuu aikaa ”suureksi merisodaksi, jolloin sokkeloisessa saaristossa räiskyivät konetuliaseet ja myrskyisellä merellä jymähti kanuuna”. ”On unohdettu aika, jolloin urheat meriemme vartijat kävivät katkeraa sotaa rannikoillemme hyökänneitä valtavia pirtulaivastoja vastaan.”

On muistettava, että Jyläskosken palveluaikana taistelu salakuljetusta vastaan oli tehostunut huomattavasti, kiitos vastaperustetun Merivartiolaitoksen. Tästä huolimatta valvonta oli kaksinkertaisesti epäkiitollista: ensinnäkin siksi, että kiinni saatiin verrattain pieni osa salakuljetetusta alkoholista. Arvioiden mukaan vain viidesosa spriitulvasta jäi tullin käsiin. Toiseksi siksi, että tullivirkakunnan kuva suuren yleisön piirissä sai vähemmän mairittelevia piirteitä. Lehdistössä tullivartijat tehtiin yleisen halveksunnan alaisiksi. Monien tullimiesten ja poliisiviranomaisten kanta kieltolakiin oli kielteinen. Mikään salaisuus ei ole se, että jotkut heistä ottivat lahjuksia salakuljettajilta. Päällimmäisenä tähän vaikutti heikko palkkaus. Vuosina 1919 – 1925 syytettiin neljää prosenttia suomalaisista poliiseista lahjusten ottamisesta. Oli myös tapauksia, joissa entiset poliisit ja tullimiehet siirtyivät trokarien puolelle.

Pistoolein ja kiväärein aseistautuneet pirtun salakuljettajat vastassaan tullimiehiä ja poliiseja, joilla oli virka-aseet ja konekiväärit. Siinä kuva, jonka Into Jyläskoski antaa poliisin työstä muistelmissaan. Aivan toisenlaisen kuvan kieltolain aikaisesta poliisin työstä antaa Algoth Niska. Vastustajia oli niin tullin kuin poliisin piirissä, hän kirjoittaa, mutta ei vihollisia, se olisi ollut liikaa sanottu. Niska käyttää suhteesta ilmausta ”huumorintäyteinen ystävällisyys”, jossa koitosten välillä vastapuolelle nyökättiin ystävällisesti. Hän kertoo, että joissakin tapauksissa poliisin kanssa oli erittäin helppo tehdä yhteistyötä. Poliisi takavarikoi ehkä nimellisen määrän pirtua, sai pienehkön korvauksen ja päästi loput salakuljetustavarat läpi. Miksi? Ei siksi, että poliisit olisivat olleet alipalkattuja, ei siksi, että poliisien moraali olisi ollut rappiolla, vaan koska Niskan mukaan myös poliisit pitivät kieltolakia laittomana. Hän ei milloinkaan mainitse ampuneensa tuliaseella poliiseja kohti. Poliisit sen sijaan ampuivat häntä kohti useasti; laukaukset menivät ohi poikkeuksetta. Niska kuitenkin mainitsee joukkionsa hallussa olleen todellisia ”murha-aseita”: haulikkoja ja erilaisia pistooleja.

Salakuljettajien ja tullivartioiden mittelö ei ollut pelkästään harmitonta kissa ja hiiri –leikkiä. Salossa laajaa huomiota herätti poliisi Lauri Vesalan surma keväällä 1929. Pirtutrokari ampui häntä pidättämään tulleen Vesalan kylmäverisesti sillan pieleen. Poliisiin kohdistuvaa avointa väkivaltaa keskellä kauppalaa pidettiin hälyttävänä esimerkkinä yhteiskuntamoraalin höltymisestä. ”Oli salakuljettajilla toki vastoinkäymisensäkin, oli joskus niin että vallan sääliksi kävi.” Jyläskoski mainitsee karmivan tapauksen vuodelta 1929, jolloin salakuljettajien moottorivene oli juuttunut jäihin Viron rannikolla. Osa salakuljettajista oli paleltunut hengiltä ja eloonjääneet olivat joutuneet syömään kuolleitten toveriensa ruumiita selvitäkseen hengissä. ”Vain hullu lähtee merelle tammikuun myrskyihin, ellei ole pirtulasti ja suuri voitto kiikarissa.” Paljon ei Jyläskoski tuntenut sääliä pirtumiehiä kohtaan: ”He olivat usein hyvin kateellisia, he ilmiantoivat toisiaan, varastivat toistensa kätköjä ja monia miesmurhia ja tappoja sattui heidän keskinäisissä välien selvittelyissään”. Salakuljetus toi myös Algoth Niskan elämään varjopuolia. Hän kärsi toistuvista painajaisunista. Lisäksi Niska nukkui aina ladattu revolveri tyynynsä vieressä.

Merivartijan ja pirtukuninkaan käsitykset saariston asukkaista erosivat täysin toisistaan. Into Jyläskosken mukaan pirtukuninkaat terrorisoivat joillakin seuduilla kalastajaväestöä niin, etteivät kalastajat uskaltaneet vihjatakaan merivartioille, vaikka olisivat mitä nähneet. Aivan toista väittää Algoth Niska. Hänen mukaansa suurin osa kalastajista oli mukana salakuljetuspuuhissa. Heillä oli esi-isiltään peritty halveksunta ja ymmärtämättömyys tullimiesten kutsumusta kohtaan. Niska oli osittain oikeassa. Aika oli dramaattista monelle saaristolaiselle, mutta se tarjosi monelle köyhälle kalastajatilalle myös mahdollisuuden lisäansioihin. Mökkeihin ilmestyikin polkuompelukoneita ja menestyneimmillä oli jopa varaa teettää taloonsa peltikatto. Monelle trokaus oli sittenkin vain sivuhomma. Siitä kyllä tuli usein rahaa paremmin kuin pääammatista.

Juho Nurmi

Kirjoittaja on humanististentieden kandi pääaineenaan Suomen historia. Hän on erikoistunut salakuljetuksen historian lisäksi Suomen ja Puolan suhteiden historiaan.

LÄHTEET

Painettu alkuperäisaineisto

JYLÄSKOSKI, Into: Pirtusota Suomemme rannoilla. Akateeminen kustannusliike. Helsinki 1976.

NISKA, Algoth: Seikkailujani. Kanervan kustannusliike. Lahti 1931.

Tutkimuskirjallisuus

AHTOKARI, Reijo: Pirtua, pirtua… Kieltolaki Suomessa 1.6.1919-5.4.1932. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki 1972.

ALIFROSTI, Kari: Salon ja Uskelan historia 1869-1990. Salon kaupunki. Salo 1996.

DAHL, Kaj: Saariston salakuljettajat. Otava. Helsinki 2003.

HEIKKINEN, Sakari: Suomeen ja maailmalle: tullilaitoksen historia. Tullihallitus. Helsinki 1994.

KILPI, Taavi: Pirtusaarron särkijät. Uusikaupunki 1976.

KALLONEN, Kari: Algoth Niska: salakuljettajien kuningas. Kustannusosakeyhtiö Revontuli. Jyväskylä 2000.

PULLAT, Raimo: Itämeren rutto: pirtun salakuljetusta vuosina 1919-1939. Osakeyhtiö Kaleva. Oulu 1993.

Varakommodori Saimaalla

Elokuinen sunnuntai aamu oli kuulas ja siinä oli aistittavissa jo tuulahdus syksyä. Vaikka kesä vääjäämättä kulki kohti loppuaan oli edessä vielä odotettu purjehdusretki Saimaan vesistössä. Odotukset olivat korkeat jo senkin puolesta, että allekirjoittaneen järvipurjehduskokemukset olivat olemattomat ja merellä ei oltu käyty Porkkalan niemeä idempänä. Ennakko-odotukset Itä-Suomea ja järvipurjehdusta kohtaan olivat jo valmiiksi viritetty korkealle matkan alkaessa Helsingistä junalla kohti Lappeenrantaa ja Joutsenoa. Olin pestautunut osaksi siirtomiehistöä hulppeaan 36-jalkaiseen veneeseen. Se oli tarkoitus purjehtia Saimaalta takaisin sivistyksen pariin.

Junan saavuttua Joutsenoon matka jatkui taksilla kohti Joutsenon veneseuran majaa, jossa aluksen kapteeni odotellessaan oli tilannut valmiiksi kylmän huurteiset oluet.  Levähdystuokion jälkeen aika kului suomalaista kansallismaisemaa ihastellessa ja muikkutroolaria odottaessa. Paikalliset lähteet kertoivat, että troolarin uumenista sai ostettua järvisuomen herkullisimpia muikkuja, joten järven selkä sai odottaa vielä hetken. Troolarin lopulta saapuessa, ostimme saalista muutaman kilon muikkuja, jotka kapteeni ystävällisesti oli tarjoutunut valmistamaan iltapalaksi. Tämä seikka oli omiaan lisäämään siirtomiehistön intoa trimmata purjeita, jotta yöpymissatamaan päästäisiin mahdollisimman nopeasti. Lopulta oli lähdön aika ja veneemme irrottautui laiturista.

Ensimmäistä kertaa Saimaalla ja vieläpä purjeveneellä. Purjeet nostettiin ja suunnaksi otettiin Satamosaari, joka on eteläisen Saimaan suosituin retkisaari. Se on klassinen esimerkki luonnon muovaamasta suojasatamasta, joka tarjoaa suojaa kaikilta myrskyiltä. Saaren sisällä olevaan laguuniin johtaa suhteellisen leveä väylä pohjoisesta, mutta tästäkin huolimatta saari muodostaa aallonsuojan voimakkailta pohjoistuulilta saaren kaartuessa kohti itää. Matkaa Joutsenon veneseuran majalta kertyi vain muuta maili, joten ilta oli vielä nuori ja se jatkui saunoen ja herkullisia muikkuja syöden.

Tuuli oli yltynyt yön aikana ja puuskissa tuuli ylsi jo 15 metrisekuntiin. Päätimme valita pidemmän reitin Lappeenrantaan ja näin vältimme luovimisen. Puheet lyhyestä ja terävästä aallokosta järvellä pitivät paikkaansa. Tästäkin huolimatta matka sujui melko leppoisasti ja Lappeenranta alkoi siintää jo horisontissa. Aluksen kapteeni tiesi kertoa, että Lappeenrantaan saavuttaessa piti muistaa väistää vedessä kelluvia tukkeja. Suomen metsäteollisuus siis aiheutti muutakin haittaa purjehtijoille kuin rahanhajun, jonka tosin tunsin nuoruudestani Raumalla asuneena.

Lappeenranta oli itsessään pettymys. Rannan suositut ravintolalaivat olivat  jo sulkeneet ovensa kesältä eikä maanantainen yö Lappeenrannassa tarjonnut sen suurempia elämyksiä vaikka saimmekin varmalta taholta vinkin, että hotelli Lappeessa olisi aikanaan maanantai ollut se ”paras” jolloin viikonloppuna seuraa vaille jääneet eteläkarjalaisneidot olivat epätoivoisimmillaan.

Tiistaipäivä alkoi krapulassa kurssivalintoja netissä täyttäen. Kesä oli tosissaan vaihtumassa syksyyn. Voinnin kohentuessa ja auringon lämmittäessä tehtiin viimeiset valmistelut kanavaa varten; aluksen paperit kuntoon, tankit täyteen vettä ja polttoainetta sekä kaupassa käynti. Viimeksi mainittu tuotti erityisesti ongelmia, sillä Alkoa ei tahtonut millään löytyä Lappeenrannan keskustasta. Lopulta kuitenkin etsivä löytää ja viimeinenkin miehistön jäsen saapui. Matka kohti suolaista vettä saattoi alkaa.

Rannasta irrottauduttaessa sää oli pilvinen ja paikoitellen satoi vettä. Itse kanava oli vaikuttava kokemus sulkuineen. Jylhää kokemusta korosti erityisesti se, että matkan varrella vastaantulijoita oli vain muutamaa rahtilaiva ja yksi purjevene. Muita veneitä ei kanavalla kuulemma ollut. Matka sujui joutuisasti ja automatisoidun sulut toimivat nopeasti. Nuijamaalle saavuimme kello seitsemän aikoihin ja samalla rantaan kaartoi jo Tullin pakettiauto, josta nousi rajavartija ja tullivirkailija, jotka nopeasti vilkaisivat veneen ja paperit läpi. Huomautettavaa ei löytynyt, vaikka purjehdusöljyä olikin tullut nautittu jonkin verran kanavalla. Ilmeisesti tullivirkailija ei epäillyt meidän salakuljettavan mitään Venäjän puolelle, vaikka veneen nestevarastot olivat normaalia mittavammat. Olihan pilssiin kertynyt kauden aikana jos jonkin moista pulloa tuliaisina gasteilta. Matka saattoi jatkua kohti Venäjän rajaa, joka leikkaa pienen erämaajärven halki.

Venäjän puolella saavuttaessa oli luvassa passintarkastus, joka sujui melkein yhtä nopeasti kuin Nuijamaalla. Poissa ovat ne ajat kun neuvostoliittolaiset rajavartijat pitelivät sormeaan herkeämättä rynnäkkökiväärin liipaisimella valmiina toimimaan ydinasevallan sotilaiden tavalla. Muistoina neuvostoajasta olivat vain oliivinvihreät univormut, jotka varmaan olivat silloin olleet vielä istuvammat naisvirkailijoiden yllä.  No, Suomen raja taisi olla huomattavasti rauhallisempi kuin muualla Euroopassa. Venäjän puoli kanavasta ränsistyneine väylämerkkeineen ja koskemattomalta näyttäneiden erämaajärvien osalta oli ehkä vielä vaikuttavampi kuin Suomen puoleinen osa. Sopivaa vaihtelua erämaahan toivat luotisuorat moottoritiet ja niillä ajavat nousukauden katumaasturit, mitkä välillä risteytyivät kanavan varrelle. Ilta alkoi hämärtyä ja yövyimme Брусничное (Juustilan) sulun kohdalla kanavan käyttäjille varatussa ponttonilaiturissa.

Seuraavana aamuna matka jatkui ja kanavan vesi vaihtui pikkuhiljaa  suolaisemmaksi. Lopulta  edessä olikin Viipuri toreineen ja linnoineen. Valitettavasti jouduimme sivuttamaan muinaisen idän portin. Se jäi vasemmalla puolelle jatkaessamme matkaa kohti avomerta ja Suomea, jossa venäjän rajavartiosto otti yhteyttä VHF:llä. Kommunikointi Venäläisten kanssa tuotti ongelmia.  Pääsyynä tähän oli kielierot ja se, että venäläiset sekoittivat meidän johonkin toiseen veneeseen, mikä ei erityisesti yllättänyt. Helpotus oli kyllä suuri ylittäessämme Suomen aluevesirajan. Itse en löytänyt ainuttakaan karttaan merkittyä merimerkkiä matkalla Viipurin edustalta Santtiolle ja loppumatka taitettiinkin plotteriin luottaen.

Jos Venäjän puolella oltiin innokkaita ottamaan yhteyttä meihin, niin Suomeen saavuttaessa piti passintarkastus tilata erikseen.  Kesti vajaan tunnin ennen kuin Suomen päästä saatiin ketään kiinni. Yhteydenottoyrityksiä oli lukuisia niin VHF:llä kuin matkapuhelimellakin. Ei ole Suomenkaan viranomaisilla enää samaa virkaintoisuutta kuin kylmän sodan aikana.  Rajamuodollisuuksien jälkeen matka jatkuikin kohti Helsinkiä ja vääjäämättömästi lähestyvää pitkää kuivan kauden jaksoa.

Kirjoittanut Akateemisen purjehdusseuran varakommodori

Jan-Erik Björklöf

Toimittanut: Lauri Kaira

Uusi vuosi, uudet tuulet – Kommodorin lokikirjasta

Vuosi 2010 oli Akateemiselle purjehdusseuralle erittäin menestyksekäs. Sen jäsenmäärä kasvoi merkittävästi ja tapahtumat olivat onnistuneita. Talvikaudella järjestetyt iltamat, vuosijuhlat ja ekskursiot keräsivät mukavasti osallistujia hyisestä ilmasta huolimatta. Kauden ensimmäinen purjehdus, vapun päivän siirtopurjehdus Raumalta Naantaliin, oli myös erittäin viileä. Ympärillä siintävä meri ei hellinyt Fenixin ja Farbror Blån miehistöjä, vesi oli juuri ja juuri plussan puolella.

Jos alkukausi oli kylmä, oli kesä sitäkin lämpimämpi. Vain ani harvoin myrskyisät pilvet osuivat tiellemme. Erityisen lämmöllä muistelen Akateemisen purjehdusseuran eskaaderia, johon osallistui ennätysmäärä uusi ja vanhoja seuran jäseniä. Seuran veneet kynsivät pitkin saaristomerta urakalla ja vain satunnaisesti ne jäivät viikonlopuksi laituriin. Setä sinisen ja Adalian kapteeneita kiitän siitä, että he monesti ottivat mukaansa uusia gasteja ja pitkämielisesti kuuntelivat jugmannien hörinöitä.

Syksyn koittaessa ja opiskelujen alkaessa seura osallistui RSGT-messuille, jonka jälkeen iltapäiväpurjehduksilla kävi lukuisia seuraan kuulumattomia tutustumassa lajin saloihin. Osa heistä värväytyi purjehtijoiksi tuosta pisteestä, osa jäi odottelemaan vielä tulevan kesän tuulia. Tärkeintä kuitenkin on, että saimme levitettyä purjehduksen ilosanomaa nuorille opiskelijoille.

Purjehduskauden päättäjäiset osaltaan onnistuivat erityisen hyvin. Kiitos siitä kuuluu seuran hallitukselle ja koko jäsenistölle. Tunnelma oli katossa vaikka pitkä odotus Itämeren aukeamiseksi jäästä oli juuri alkamassa.

Talvikaudella 2011 ja tulevana purjehduskautena ei kuitenkaan tarvitse jäädä toimettomaksi, vaikka kausi 2010 oli mahtava. Purjehdusseura voi aina parantaa toimintaansa ja kehittää sitä edelleen. Uudet jäsenet ja ideat ovat aina tervetulleita!

Vuoden ensimmäinen tapahtuma on vuosijuhla, joka järjestetään Panimoravintola Koulussa. Heti vuosijuhlan perään lähdemme sankoin joukoin Vene 2011-messuille Helsinkiin ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa molemmat tapahtumat ovat ikimuistoisia. Luvassa on myös meriaiheinen tietovisa ja purjehdusmuisteloita.

Tuuliurheilun saralla hallitus on pohtinut toiminnan laajentamista leijaurheilun pariin ja suunnitteilla onkin Kite-jaoksen perustaminen sekä harjoitusleijojen hankkiminen, jotta yhä uudet henkilöt voivat heittäytyä tuulen vietäviksi myös talvella.

Nähtäväksi jää, milloin jäät lähtevät Itämerestä, mutta hartaana toiveena on, että purret kyntävät merta taas vapunpäivänä ja aloittavat näin tulevan purjehduskauden 2011. Suunnitelmia on paljon ja saa nähdä mitkä niistä toteutuvat, toivottavasti mahdollisimman moni idea päätyy toteutuksen asteelle. Jokainen on tervetullut toteuttamaan niitä.

Akateemisen purjehdusseuran Kommodori

Lauri Kaira

Amatööri purjehtimassa – Cabin boy muistelee

Uskomusten mukaan vesiä, meriä, järviä, jokia ja lampia kansoittavat mitä moninaisimmat ihmisten kaltaiset oliot. Suomalaisessa kansantarustossa Näkki houkuttelee ihmisiä, etenkin lapsia veteen ja hukuttaa heidät. Vesipelko on vaiettu asia. Tutkimusten mukaan joka kolmas vastaan tuleva suomalainen aikuinen on menettänyt luontaisen luottamuksen veteen ja oppinut jonkinasteisen vesipelon. Tuhansien järvien maassa on häpeällistä tunnustaa olevansa uimataidoton. Nykyaikana vedenalaisia taruolentoja ei voi kuitenkaan syyttää suomalaisten vesipelosta, vaan usein taustalla on lapsuuden perustarina: joku on nähnyt jonkun hukkuvan, toinen on ollut lähellä itse hukkua tai vedessä on syntynyt paniikkitilanne, kolmas ei ole opetellut lapsena uimaan. Rannikolla koko ikäni veden äärellä varttuneena en ollut toistaiseksi saanut vesipelko-tartuntaa, mutta vielä ennen viime kesää en ollut päässyt kokemaan purjehtimisen tunnetta.

Merenkulkukokemus rajoittui satunnaisiin Tallinnan ja Tukholman risteilyihin sekä moottoriveneajeluihin Turun saaristossa. Tämä johtui varmastikin ennakkoluuloista purjehdusta kohtaan. Mielsin harrastuksen lähinnä suomenruotsalaisen eliitin puuhasteluksi, joka sopi paremmin raihnaiselle herrasväelle, joka ei muuten enää jaksaisi liikkua. Kieltämättä maalta tarkkaillessa purjehdus vaikutti mielenkiintoiselta ja mukavalta puuhalta, mutta oli selvää, ettei harrastusta voisi aivan pystymetsästä aloittaa ja rahaakin se vaatisi. Viime kesänä minulle tarjoutui erinomainen tilaisuus oikaista ennakkoluulojani, kun kommodori Kaira pyysi meikäläistä mukaan viikonlopun purjehdusreissulle Turun saaristoon. Kolmantena henkilönä reissuun lähtisi myöskin Akateemisesta purjehdusseurasta tuttu Jan-Erik. Ammattilaisten opastuksessa saisin turvallisen ensikosketuksen purjehduksen jaloon taitoon ja voisin vain rentoutua matkanteosta nauttien. Niinpä reissuun lähdettiin eräänä kesälauantaina kommodori Kairan omistamalla H-veneellä Naantalin pienvenesatamasta.

Purjeet ylös! Veneessä vallitsi jyrkkä hierarkia Kairan ottaessa haltuun hänelle kuuluvan kapteenin roolin, mutta ei meikäläisenkään tarvinnut joutomies olla, vaan vetelin köysistä ohjeiden mukaan. Tarkkana piti olla, jotteivat köydet sotkeutuisi toisiinsa. Kommodori tulkitsi tarpeellisella merenkulkukokemuksella tuulen suunnan meren pinnan väristä, ja kohta oltiinkin jo sokkeloisessa saaristossa. Hyvästä paikallistuntemuksesta ja lujasta luonteenlaadusta saattoi aistia, että merellä oli vietetty pitkiäkin aikoja. Saattoi vain mielessään kuvitella salakuljettajien ja virkavallan kissa- ja hiiri-leikin myrskyisellä merellä, saariston sokkeloissa hurjimpina pirtuvuosina. Tuona ”suuren merisodan” aikana sokkeloisessa saaristossa räiskyivät konetuliaseet ja myrskyisellä merellä jymähti kanuuna. On unohdettu aika, jolloin urheat meriemme vartijat kävivät katkeraa sotaa rannikoillemme hyökänneitä valtavia pirtulaivastoja vastaan. Meillä ei ollut kuitenkaan kiire mihinkään; olihan vuosi 2009, eikä äkkirikastuminen pirtun avulla tullut enää kysymykseen.

Suotuisan tuulen siivittämänä saavuimme parissa tunnissa Teersaloon. Miehistön voimat olivat loppumassa. Purjeet laskettiin alas ja miehistö sai ansaitsemansa lepotauon. Tauon viettopaikaksi määräytyi Teersalon rannassa sijaitseva kodikas, merihenkinen ravintola Wanha Salakuljettaja. Mainittakoon, että aina elokuun ensimmäisenä viikonloppuna ravintolassa vietetään Salakuljettajan yö -perinnetapahtumaa, jonka kieltolain aikainen teema takaa monia hauskoja hetkiä. Viikonloppuiltaisin tarjolla on myös elävää musiikkia suoraan Suomen iskelmätaivaan huipulta. Kommodori kehui ravintolan pizzoja saariston parhaiksi, mutta meillä oli paatti täynnä ruokaa ja juomaa, joten pizzat jäivät odottamaan seuraavaa kertaa. Taivaalle alkoi ilmaantua harmaita pilviä.

Purjeet ylös ja kohti Mustaluotoa, jossa meidän oli tarkoitus yöpyä.Purjeet nostettuamme tuuli kääntyi lännestä lounaaseen eli meille vastaiseksi. Ei muuta kuin luovimaan! Vauhti nousi ajoittain huimaksi haastavassa aallokossa, eikä tehtävää helpottanut yhtään enempää yltynyt sade. Tämä ei kuitenkaan estänyt meitä aterioimasta kesken luovimisen. Kuten tiedämme, ei nälkä odota. Mustaluodossa maihin ja saunaa lämmittämään. Mustaluodossa sijaitsee nimittäin Naantalin purjehdusseuran sauna. Saunoessa ja uidessa alkoi raskas purjehdus näkyä allekirjoittaneessa, joten oli aika mennä nukkumaan.

Huonosti nukutun yön jälkeen päivä saatiin nopeasti käyntiin kahvin voimalla. Oman tunnelmansa merelliseen aamuun antoi legendaarinen Kansanradio. Yhteiskunnalliset epäkohdat olivat saaneet Suomen kansan mietteliääksi; puhetta riitti niin ilmastonmuutoksesta kuin näennäisdemokratiastakin. Purjeet ylös ja paluumatkalle. Suuntasimme Rymättylän läpi Airiston 20 kilometriä pitkälle merenselälle. Illansuussa saavuimme lopulta takaisin lähtöpaikkaamme Naantalin vierasvenesatamanaan. Olipahan reissu!

Juho Nurmi

Päätoimittajalta

Kevättä mennään vaikka venekatokset notkuvatkin lumitaakan alla.

Akateemisen purjehdusseuran julkaisutoiminta on vihdoin saatu käyntiin ja nettilehti Sumutorven ensimmäiset artikkelit ovat luettavissa Akateemisen purjehdusseuran nettisivuilta. Päivää ennen vuoden lyhintä päivää julkaistiin Lauri Kairan kirjoittama arvostelu Pirkka Leinon Unelmien puuveneet – kirjasta. Seuran ensimmäinen paperinen julkaisu on myös työn alla, sillä vuosijuhlissa on tarkoitus julkaista valokuvakronikka purjehduskaudesta 2010. Tapahtumista tallentuneita valokuvia kerätään vuoden loppuun asti, ja kaikki kuvat ovat tervetulleita. Kuvia voi lähettää osoitteeseen akateeminenpurjehdusseura-hallitus ( a ) lists.utu.fi.

Nettilehden seuraava artikkeli ilmestyy heti vuodenvaihteen jälkeen valottaen mm. tulevan vuoden tapahtumia. Kalenterista kannattaa varata ainakin helmikuun 19. päivä, jolloin seura järjestää retken Helsingin venemessuille. Laituriparlamenttin mukaan myös seuraava päivä on hyvä pitää vapaana. Ennen messuja on tietenkin seuran vuosijuhlat, joten nähdään siellä!

Uuden vuoden toivotuksin,

Sumutorven päätoimittaja

Heikki Hannula

Arvostelu: Unelmien puuveneet

Leino, Pirkka: Unelmien puuveneet Daphnesta Huh-Mariin. WSOY, 2009. 159 sivua.

Unelmien puuveneet Daphnesta Huh-Mariin esittelee kymmenen legendaarista puuvenettä ja samalla raottaa veneilyn heikosti tunnettua historiaa. Teos ei kerro ainoastaan veneistä, niiden tekniikasta ja kehityksestä vaan sen kantavana ajatuksena on myös veneiden ympärille muodostuneet unelmat.

Kesän veneilykausi alkaa olla takanapäin ja monet suuntaavat katseensa jo ensi kesään. Syys- ja talvikausi on kuitenkin piinavan pitkä Suomessa ja monien veneilijöiden mieliin hiipii kaipuu veden liplatuksesta. Kaipuuta voi kuitenkin lievittää istumalla nojatuoliin ja ottamalla käsiinsä merenkulun historiaa käsittelevän kirjan, jonka avulla ikävä voi ainakin hetkeksi hellittää.

Pirkka Leino kirjoittama Unelmien puuveneet Daphnesta Huh-Mariin julkaistiin hieman yli vuosi sitten. Kirja esittelee kymmenen legendaarista puuvenettä ja samalla raottaa veneilyn heikosti tunnettua historiaa. Kirja on jatkoa Purjehtivat klassikot teokselle, jonka Leino kirjoitti yhdessä Yrjö Klippin ja Juha Aromaan kanssa. Purjehtivat klassikot palkittiin vuonna 2008 Lauri Jäntin säätiön kunniamaininnalla. Uudempi teos on osittain koottu materiaalista, joka on jäänyt edellisen tutkimuksen ulkopuolelle.

Puuveneiden ja erityisesti veneilyn historia on jäänyt vaille laajempaa tutkimusta niin Suomessa kuin muualla, vaikka kauppamerenkulkua on tutkittu paljon aina merimiesten käyttäytymisestä laivojen teknisiin yksityiskohtiin. Pirkka Leino on omalta osaltaan paikkaamassa tätä puutetta. Varsinaisen tekstin lisäksi hän on koonnut kirjansa loppuun kätevän lähdeluettelon veneilyn historiateoksista ja historiikeista. On kuitenkin huomioitavaa, että Leino ei varsinaisesti erittele tiedonlähteitään vaan lukijan on varmistettava tiedon paikkansapitävyys itse, jos mielenkiintoa riittää.

Siinä missä Purjehtivat klassikot on temaattiset ehyt ja selkeä, ei samaa voi sanoa Unelmien puuveneet teoksesta. Kirjan löyhät, kronologisesti kootut pääluvut eivät ole rinnasteisia toisiinsa ja välillä tuntuukin, että veneet on valittu täysin satunnaisesti. Tätä selittänee materiaalin keräämistapa. Veneiden valinnassa voidaan kuitenkin havaita tiettyä järjestelmällisyyttä, jossa on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Monet kirjan veneet ovat Suomessa ja jopa ulkomailla erittäin tunnettuja, jonka lisäksi niiden suunnittelijat ja omistajat niin nykyiset kuin edesmenneetkin ovat legendaarisia henkilöhahmoja. Ensimmäisen luvun veneet ovat Jarl Lindblomin suunnittelemia ja maineikkaalla Turun veneveistämöllä rakennettuja. Kirjoittajalla onkin läheinen suhde Turun veneveistämöön, mikä käy ilmi jo Purjehtivat klassikot teoksesta. Huomion arvoista on, että Turun veneveistämö oli aikanaan yksi Suomen merkittävimmistä puuveneiden rakentajista. Veistämön merkitys alkoi hiipua vasta lujitemuovin (lasikuidun) esiinmarssin myötä. Olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista, lukea laajemmin myös muiden veneveistämöiden rakentamista veneistä, joita tosin esitellään toisessa ja kolmannessa pääluvussa.

Kirjan kaikki veneet yhtä lukuun ottamatta ovat purjeveneitä ja siinä yhdessäkin on ollut alun perin masto. Kirjan nimi olisi siis voinut olla myös Unelmien puupurjeveneet. Mieleeni hiipikin ajatus, että Alvar Aallon suunnittelema ja omistama Nemo propheta in patria on mukana vain sen takia, että sen suunnittelijaomistaja on kuuluisa arkkitehti. Toisaalta luku on hyvin mielenkiintoinen ja siinä unelmien esiintuominen konkretisoituu erittäin hyvin. Kirjan lähestyessä  loppuaan lukija todella ymmärtää, että teos ei kerro ainoastaan veneistä, niiden tekniikasta ja kehityksestä vaan myös veneiden ympärille muodostuneista unelmista kautta aikain.

Leino on tehnyt mielenkiintoisen valinnan kirjoittaessaan teosta. Hän ei kirjoita vain menneistä ajoista, vaan hän on tuonut veneet myös nykyaikaan. On mahtavaa, että kirjan kantava ajatus unelma purjehtimisesta on rakennettu alusta loppuun, eikä sitä ole jätetty puolitiehen, ensimmäiseen tai toiseen omistajaan. Teoksen sivuilta voi lukea ja nähdä, kuinka monet puukaunottaret ovat saaneet uuden elämän taitavien kunnostajien parissa ja samalla he ovat olleet rakentamassa uutta unelmaa.

Purjehtivat klassikot käsitteli yksityyppiluokkia, jotka keskenään luokan sisällä olivat vertailukelpoisia kilpailuissa. Unelmien puuveneet taas käsittelee veneitä yksilöinä. Tässä suhteessa on hyvin mielenkiintoista, että mukaan on eksynyt muutama metriluokan purjevene, joita käsiteltiin jo Leinon edeltävässä teoksessa. Toisaalta valintaa voidaan pitää hyvin luontevana, sillä valitut yksilöt ovat suurempien luokkien veneitä, joista suomalaiset vain uneksivat purjehtiessaan pienimmillä luokilla ennen toista maailmansotaa.

Kaiken kaikkiaan Pirkka Leinon Unelmien puuveneet Daphnesta Huh-Mariin on erittäin mielenkiintoinen kirja jonka lukemista suosittelen kaikille vähänkään veneilystä tai sen historiasta kiinnostuneille. Jos kuitenkin on lukenut Leinon ja kumppanien aiemman teoksen, voi tämä teos muodostua pieneksi pettymykseksi. Unelmien puuveneet teosta voidaan kuitenkin pitää keskustelun ja tutkimuksen avaajana, sillä se tuo esiin useampia kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Kirjan ehdottomasti hienointa antia ovat kuvat, joiden analysointi tosin jää aavistuksen vaillinaiseksi. Kirja jää pakostakin pintapuoliseksi ja siitä on vaikea saada otetta, mutta hetkelliseen merenkaipuuseen se tuo helpotuksen.

Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu osoitteessa: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=1676

Nettilehti auki

Akateeminen purjehdusseura on päättänyt julkaista tulevaisuudessa seuran lehden vuosijulkaisun muodossa, joka koostuu tämän nettilehden parhaista artikkelista ja julkaisuista. Jos haluat julkaista kirjoituksiasi seuran palstalla, tartu päätoimittaja Heikkiä klubitakin hihasta.