Ilari Graf

Olen purjehtinut ennen kuin osasin muodostaa pysyviä muistoja elämästäni. – Osasin kuitenkin jo puhua. Olimme tuttavien veneellä ja ensimmäisellä purjehduskerralla kommentoin veneen keinumista hämmentyneenä: ”Kaatuu.” – Tuttavapariskunnan mies joka kipparoi venettä korjasi havaintoani: ”Ei kaadu, vaan kallistuu.” – Tästä tuli seuraavaksi viikoksi minulle uusi sana jota hoin jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Seuraavan kerran olin purjehduksen kanssa tekemisissä Päijänteellä kummivanhempieni veneellä, joiden samanikäinen poika oli serkkuni. Kyseinen vene ei ollut purjevene vaan armeijan vanha rautainen yhteysvene. Kymmenen vanhat pojat keskustelivat tietenkin erilaisten veneiden suoritusarvoista ja fiiliksestä millaisen veneen haluaisi, kun kasvaa isoksi. Serkkuni dissasi kaikkia juppiveneitä, eli kevytrunkoisia plaanaavia veneitä ja ihannoi isänsä isoa uppoumarunkoista rautavenettä. Purjeveneet olivat jokseenkin keskustelujen ulkopuolella, mutta horisontissa rauhallisesti etenevät purjeveneet olivat kuitenkin kiehtovia, joten minä – vaikka serkuni sulkikin purjeveneet veneunelmien ulkopuolelle, jätin ne mahdollisuuksien joukkoon. Lyhyesti sanottuna kuitenkin syy siihen miksi purjehdin palannee vapauden tunteen kokemiseen ja seikkailunhaluun. Vaikka todellisuudessa kaksituhattaluvun urbaanit kaupunkilaismiehet voivat vain haaveilla oikeista löytöretkistä seikkailuista raakalaivojen kansilla ja rantautumisista asumattomien paratiisisaarten rantoihin. Mutta koska en ole itse voinut vaikuttaa aikakauteen jolle olen syntynyt, täytyy ottaa parasta mitä on tarjolla; purjehtia muiden haaveilija seikkailijoiden kanssa ja nauttia yhdessäolosta, ruoan laittamisesta ja.muuttumattomana pysyneestä kilvoittelusta luonnon kanssa.