Helmikuu on jo kovaa vauhtia voiton puolella ja kevään ensimmäiset tapahtumat on jo juhlittu. Vanhoja perinteitä kunnioittaen Hurma palasi joululomalta KAT-bileiden merkeissä, jotka olivat (myöskin perinteitä kunnioittaen) railakkaat. Ystävänpäivän aattona puolestaan biletettiin suuremmalla porukalla, kun bileet järkättiin yhdessä Kuvatuksen ja Tritonuksen kanssa. Ensi viikolla on monien toivoma mahdollisuus alkaa elvyttää ainejärjestön haalarikulttuuria ompelukerhotapahtumassa. Ompelu yksin voi ainakin omasta kokemuksesta olla äärimmäisen turhauttavaa.

Hurmalla on jälleen kerran hyvin ryhmäytynyt hallitus, jonka kokouksissa on ollut äärimmäisen miellyttävä istua ja ideoida juttuja teidän päidenne menoksi. Yliopistomaailman ollessa tilanteessa, jossa Neuvostoliiton kuuluisat – ja kuuluisasti hyvin toimineet – ”viisivuotissuunnitelmat” ovat puhdas mahdottomuus, on hienoa nähdä miten ihmiset ovat valmiita heittäytymään järjestötoimintaan päivä kerrallaan.

Hurman kanssa hengaamisessa on aina omasta mielestäni ollut parasta se, että ainejärjestö koostuu tyypeistä jotka saavat yliopistomaailmassa toteuttaa itseään ja tutkia heitä kiinnostavia asioita. Itselläni – kuten monet ehkä tietävätkin – tämä tarkoittaa hyvin pitkälti elokuvia. Olen viime kuukaudet katsellut Oscar-gaalaa odotellessa ehdokkuuksia keränneitä amerikkalaiselokuvia ja tänä vuonna on pakko sanoa niiden olevan ”opetuksissaan ja moraaleissaan” mitä miellyttävintä settiä. Niissä on paljon teemoja, jotka myös ainejärjestöelämässä kannattaa muistaa. Get Out ja The Shape of Water viestivät ennakkoluulojen olevan perseestä, Three Billboards ja Lady Bird muistuttavat lähimmäisenrakkauden tärkeydestä, ja ”taitoluistelu-Mafiaveljet” eli I, Tonya kertoo, että kunnianhimo kannattaa säilyttää mutta kohtuus kaikessa. Spielbergin uusin The Post kertoi median kulttuurisesta merkittävyydestä mutta valitettavasti nukahdin kesken sen ollessa aika surkea. Elokuva joka valitettavasti jäi ilman ehdokkuuksia – James Francon hilpeä The Disaster Artist – puolestaan näyttää, että vaikka olisi ihan paska siinä mitä tekee, voi joskus onnistua huomaamattaan jossakin muussa asiassa. Darren Aronofskyn Mother! voi kertoa ihan mistä tahansa mistä sen haluatte kertovan, joten sekin kannattaa katsella.

Taide imitoi elämää ja elämä taidetta, kuten joku joskus sanoi. Ehkä Veijo tai Jukka. Minusta noiden elokuvien kauniista moraaleista voidaan pitää kiinni myös taiteentutkimuksen piirissä, ja ehkä me myös ensi kerralla Hurman kanssa elokuviin mennessämme ”suosimme ulkomaista” emmekä Louhimiehen tai Karukosken uusimpia päähänpistoja. Toisaalta myös traumaattiset kokemukset kuulemma ryhmäyttävät hyvin.

18-vuotias ainejärjestömme jatkaa porskuttamista ja keväälle on luvassa kaikkea päheetä. Nähkäämme kaikki tulevissa tapahtumissa.

 

Topi E. Timonen,

Hurman puheenjohtaja